Yrjö Teeriaho oli Kaukametsäläisten ja Jukolan johtoryhmän puheenjohtajana viestin suurina kasvuvuosina eli 1979 – 1994. Haastattelu

Matti J. Koski oli Jukolan kilpailunvalvojana 13 viestin voimakkaan kasvun ja kehittymisen vuotta ja harjoitteli Frani Krogellin kanssa jo yhden vuoden sitä ennen. Haastattelu

Vehka-Jukolan, 1992, kilpailun johtaja Markku Seppä kuvaa tunnelmiaan ennen kisaa, sen aikana ja sen jälkeen. Ajatuksia Jukolasta

Saada laatia Jukolan viestin radat lienee kaikkien suunnistuksen ratamestareiden suurimpia unelmia – ja toisaalta pahimpia painajaisia. Hiisi-Jukolan v. 1999 ratamestari Mika Ruuhialan mietteitä tehtävästä.Ajatuksia ratamestarityöstä

——-

Yrjö Teeriaho

– Kaukametsäläisten ja johtoryhmän puheenjohtaja 1979-1994

Yrjö Teeriaho oli Kaukametsäläisten ja Jukolan johtoryhmän puheenjohtajana viestin suurina kasvuvuosina eli 1979 – 1994. Jukolan joukkueiden määrä kasvoi silloin 594:stä lähes kaksinkertaiseksi ja Venlojen 225:stä yli tuplaksi. Kaukametsäläisten varapuheenjohtajana hän oli ollut jo v. 1976 alkaen.

Yrjö on syntyjään kolmannen polven helsinkiläinen, mutta asui pitkään Keravalla, josta v. 2003 muutti äitinsä kotiseudulle Jyväskylän Palokkaan, kolme tuntia lähemmäs rakasta Saariselän Ykintupaansa, missä Kiilopään lähellä tämäkin haastattelu on tehty kauniina Lapin alkukesän iltana v. 2004, jolloin hyttysistäkään ei vielä ole kiusaa.

Miten jouduit suunnistuksen pariin ja sitten menestyksiin?
Se meni jotenkin itsestään. Ympäristö kiinnosti. Hankin karttoja, pitäjänkarttoja silloin, jo pikkupoikana kesiä Palokassa viettäessäni. Muistan ensimmäisen suunnanottonikin Nuuksiossa kohti Orajärveä. Ja löytyihän se. Retkeilykerho Metsänvaeltajissa alkoi varsinainen suunnistus, opettajana Helka Satukangas.

Ensimmäinen oikea kilpailu oli piirikunnallinen Herttoniemessä 1947. Sulo Markkula katseli maalissa aikaani kilpailukortista ja sanoi ’Eipä ole sinullakaan kummoinen kävelyvauhti.’ Vähitellen rastit alkoivat löytyä erehdysten kautta. Opettelin näet ensin juoksemaan kovaa ja sitten vasta suunnistamaan. Parhaimmillani olin Allan Karin tilastoissa (vastasivat nykyistä rankia – toim.) neljäntenä. Vaikka ikämies- ja veteraanisarjoissa tuli useita mestaruuksia ja muita mitaleita niin kesällä kuin talvellakin, henkilökohtaisissa ja viesteissä, yleisen sarjan 6. tila Kuopion SM:ssa nousee korkealle.

Milloin olit ensi kerran Jukolassa ja jatko?
Entä osallistujana viimeisen kerran? Ensimmäinen oli 1951 Hollolassa. Olin usein alkuosuuksilla näin varmistaen juoksemaan pääsyn, sillä seurani Rasti-Veikot ei ollut vahva viestiseura. Jo seuraavana vuonna tuli menestystä, kun tulin aloitusosuudelta vaihtoon toisena heti Utin Haukkojen Ville Sihvolan jälkeen.

Muutama Jukola jäi väliinkin, kun emme saaneet joukkuetta. Maanmittarit perustivat XYZ:n v. 1957 ja siitä alkoi menestys. Peräkkäisinä vuosina tuli Jukolasta sijat 3, 1, 4, 3, 11 (ripoteltiin melkein tuhkaa päällemme, kun meni niin poskelleen), 7, 12 ja vielä 1964 12. 1970-luvulla jäi moni Jukola juoksematta, kun olin liiton ylivalvojana. Kolmesti olin vielä mukana 1978-80 ja tuon viimeksi mainitun kuusi kertaa Ounasvaaran poikki jäivät viimeisiksi, sillä johtoryhmässä sitä on kovasti jäävi.

Meillä oli johtoryhmässä kuitenkin tapana, että suunnistavat jäsenet kiersivät ennen kisaa kukin ainakin jonkun radan näkemyksen ja keskusteluvalmiuden saamiseksi. Tietämäni mukaan sama jatkuu nykyisinkin.

Mikä Jukola on parhaiten jäänyt kilpailuna mieleesi?
Kyllä voitto aina on päällimmäisenä. Sitä ei unohda koskaan. Sehän oli v. 1958 Karkkilan takamailla. Itse juoksin silloin toisen osuuden (kärkeen, osuuden toiseksi nopeimmalla ajalla – toim.) ja Niemelän Ossi oli ankkurina.

Onko ikäviä Jukola-muistoja?
On, todellinen Waterloo vuonna 1966 Asikkalassa. Tulin toiselta osuudelta ensimmäisenä vaihtoon. Saunapolulla päähäni pälkähti, yhdeksän rastia – minähän olin käynyt vain kahdeksalla. Silloin ei rastiympyröitä yhdistetty viivoilla. Olin taittanut kartan niin, että yksi rasti oli näkymättömissä. Hylkäyshän siitä tuli, mutta julkisuutta sain. Helsingin Sanomat otsikoi niin näyttävästi töpeksimiseni, että eräs työkaverini valitti, että hänellä oli ollut vaikeuksia selvittää, kuka viestin voitti. Vanhat tätinikin, joiden en luullut edes seuraavan suunnistusuraani, kommentoivat asiaa. Suunnistus kasvattaa nöyräksi.

Se, miksi usein juoksit alkuosuuksia, erityisesti toista, selvisi osittain edellä, mutta olit usein myös ankkurina.
Vielä toisesta; Jukolan yö vaatii malttia ja rauhallisuutta. Ankkurin jälkeen taas ei sijaa voi kukaan parantaa, joten vastuunkantoa tarvitaan. Aloituksen ohella ne ovat hiukan epäkiitollisia, mutta haastavia osuuksia. Muuan seurakaverini sanoi kuitenkin kerran, ettei ankkuriosuus ole minulle sopiva, koska en ole maaliviitoituksella tarpeeksi nopea. Totesin siihen, että tärkeintä on kuitenkin olla viitoituksella silloin, kun sitä nopeutta koetellaan.

Mäntsälään 1968 minut oli vielä valittu XYZ:n I:n ankkuriksi. Yön kuluessa oli kuulemma kommentoitu, että kaikkia koukkupolvia ja sienestäjiä sitä ankkureiksi valitaan. Tiettävästi kakkosjoukkueesta olisi löytynyt sellaisiakin, jotka pesisivät minut nappaskengissä ja berberi päällä. Kieltämättä itsetuntoani pönkitti, kun helteisenä aamuna olin ankkurien kymmenes.

Mennäänpä järjestelyihin. Onko ollut kiperiä tai kiusallisia tilanteita?
Sellainen tapahtui jo ennen johtoryhmäaikaani v. 1973. Oli teknisten lakko ja Räyskälän kartta painamatta. Jukola siirrettiinkin Miemalaan vanhalle kartalle. Hämeen Sanomat kirjoittikin: ’On kummallinen juttu, ettei karttaa saatu painetuksi, vaikka Suunnistusliiton puheenjohtaja Osmo Niemelä on karttapainon johtaja ja kilpailutoiminnan ylivalvoja Yrjö Teeriaho on karttapainon tuotantopäällikkö.’ Kävin lakkokenraali Jorma Reinin puheilla kysymässä, enkö voisi mennä töihin valvomaan painatusta. ’Katsotaan lakko loppuun’, oli Reinin toteamus. Lakot ja seurapelit ovat erikseen.

Kiperä episodi oli myös Laitilassa v. 1985, kun Jukolan viestiä syytettiin järven veden pilaamisesta. Syyte oli väärä, mutta aikansa meni asian selvittelyssä.

Mikä kilpailukeskus on parhaiten jäänyt muistiisi?
Nehän vaihtelevat paljon lentokentistä ja pelloista hiekkakuoppiin. Kaikissa on viesti toiminut. Ehkä se on ollut Laitilan Tulejärvi, jossa oltiin komeassa männikössä luonnon helmassa, missä suvivirsi soi kauniisti. Moni muistanee parhaiten Kytäjän Kura-Jukolan. Juhla-Jukolan rinteen komeat kuuset aamuauringossa myös sykähdyttivät.

Mitkä ovat hyvän kilpailunjohtajan tärkeimmät ominaisuudet?
Rauhallisuus, asiantuntemus, delegointi- ja päätöksentekokyky. Siinä ovat varmasti oleellisimmat.

Mikä saa seuran järjestämään Jukolan viestin?
Se on kiehtova haaste. Ja toivottavasti järjestäjälle jää jotakin tilikirjan viimeisellekin riville.

Jukolan johtoryhmän puheenjohtajuus: onko se kunniavirka?
Ei todellakaan. Ryhmän puheenjohtajahan on myös Kaukametsäläisten puheenjohtaja. Ennen kaikkea se on työtehtävä, jossa on käytettävissä 24 tuntia päivässä, 7 päivää viikossa, vaikkei siitä palkkaa maksetakaan. Samaan aikaan on menossa 4 Jukolaa ja viidennen haku. Kaikkia pitää seurata ja ohjata, käydä paikan päällä jne. Tosin siinä pääsee myös moneen muuten pääsemättömään paikkaan ja tapaa mielenkiintoisia henkilöitä ja tärkeitä vaikuttajia.

Jukolan johtoryhmä valitsee järjestäjän ja sen jälkeen kehittää, ohjaa ja valvoo viestejä. Onko johtoryhmällä liikaa valtaa?
Ryhmäänhän kuuluivat aikanani Kaukametsäläisten, liiton ja Helsingin Sanomien edustajat sekä Jukolan valvoja. Hesarin Jorma Kuula, joka oli heidän edustajanaan koko aikani ja vielä pitkään sen jälkeenkin, ansaitsee syvän kumarruksen ja hatun noston työstään. Työt hoituivat ja hauskaa oli. Hän toi terveen, suunnistuksen ulkopuolisen näkemyksen sekä monien muiden lajien ja tapahtumien kokemuksia. Mutta kysymykseen: ei missään tapauksessa. Ryhmä koostuu asiantuntijoista, joilla on monipuolinen ja pitkä kokemus. He ovat perinteisesti puhaltaneet hyvin yhteiseen hiileen. Ryhmällä tulee olla valtaa, jota se käyttää Jukolan viestien hyväksi.

Taustayhteisöt määrittelevät rajat, vaikkei niitä taida paljon muita olla kuin ’perinteitä noudattaen Jukola-tasoa’. Seurat ovat ottaneet Jukolan omakseen. Mutta kukin seura järjestää vain omaansa. Johtoryhmä ohjaa ja valvoo kokonaisuutta ja jatkuvuutta. Ja eiköhän Jukolan laatu ja arvostus parhaiten kerro, miten ryhmä on valtaansa käyttänyt.

Miltä näyttää Jukolan tulevaisuus kymmenen vuoden hiukan syrjemmällä olon jälkeen?
’Jukolaa ei jätetä’ totesimme Jukolan valvojan Matti J. Kosken kanssa lehtimiehille urakkojamme lopettaessamme. Kalenterini muotoutuu Jukolan mukaan. Olen sanonut läheisilleni, että Jukolasta en voi olla poissa. Luulevat vielä, että olen kuollut. Jukola on hyvissä käsissä ja toimii. Kasvaviin osanottajamääriin on tullut tieto- ja muu tekniikka avuksi. Kovin syvällistä kantaa Jukolan kehitykseen ei pidä näin etäältä ottaa. Toimiva johto on ajan hermolla ja tietää tarpeet, paineet ja kehityssuunnat. Mukavaa on ollut todeta, että Jämillä tuli jälleen uudet osanottoennätykset. Se kertoo paljon.

Matti J. Koski – Jukolan valvoja 1983 – 1996

Matti J – J tarkoittaa muuten Johannes – oli Jukolan kilpailunvalvojana 13 viestin voimakkaan kasvun ja kehittymisen vuotta ja harjoitteli Frani Krogellin kanssa jo yhden vuoden sitä ennen. Ja vaikka mitään kovin vaikeita tai kiperiä tapahtumia ei noihin vuosiin mahtunutkaan, niin hän kuitenkin sanoo miellyttävän huippuhetken olleen, kun hän Jukola-kokouksessa syksyllä 1996 sai luovuttaa erinomaisessa kunnossa olevan viestin valvojan tehtävät seuraajalleen Pekka Nikulaiselle.

Matti on syntyään Vaasan poikia, vuosikertaa 1942. Sieltä hän vaimonsa ja kahden tyttärensä kanssa muutti v. 1974 alussa etelään ja asettui Sipooseen, jolloin seuraksi tuli luonnollisesti Sibbo-Vargarna. Koko aikuisen työuransa Matti oli Telen (nyk. TeliaSonera) leivissä ja jäi eläkkeelle keväällä 2005.
Ensikosketus suunnistukseen tuli partiolippukunta Vaasan Metsäveikoisssa, mutta kipinä ei vielä syttynyt roihuun, vaikka jäikin kytemään. Ne opit toivat armeijassa pataljoonan yömestaruuden ja niin Vaasan Suunnistajien puheenjohtajan Olavi Kujanpään oli helppoa houkutella siviiliin päässyt nuori mies rastien hakuun. Elettiin vuotta 1962. Alku oli kuitenkin rauhallista ja ensikosketus Jukolaankin oli v. 1963 Kiikalassa huoltajana, mutta sitten useana vuonna kilpailijanakin. Niin kovaksi etsimisen halu ei kuitenkaan mennyt, että joka viikonvaihde olisi pitänyt reissata ympäri maata kisojen perässä, kotinurkilla kumminkin. Sipoossa SV sai työmyyrän, joka silloin tällöin osallistui kilpailuihinkin.

Kura-Jukolan jälkeen 1981 Matti on ollut jokaisessa Jukolassa, tosin voinut suunnistaa vasta Mehtän jälkeen, sillä kartat ja radat tuntevana sekä maastossa monesti käyneenä osallistuminen ei valvojalle sopinut. Matti on Sipoon ikämiesjoukkueen vanhimpia, mutta kovakuntoisena ankkuriosuus on ollut vakiohaasteena. Parhaiten on mennyt viime kesänä Sippolassa, jossa 15 km kesti vähän yli 2 tuntia, mutta nopeinta vauhti on ollut – tietysti – Jämillä.

Näin alkuesittelyn jälkeen esitin Matille muutamia kysymyksiä, jotka vastauksineen ovat seuraavassa.

Miten jouduit Jukolan kilpailunvalvojaksi?
’En sanoisi, että jouduin, vaan pääsin. Tarkkaan en tiedä valintaperusteita, mutta olin lähes 10 vuoden ajan toiminut liiton eri jaostoissa ja arvokilpailujen valvojana, ollut SM-kisoissa ja monissa kansallisissa kilpailun johtajana, toiminut aktiivisesti Sibbo-Vargarnassa jne. Kai nimi ja osaaminen olivat tulleet valitsijoille tutuiksi. Tehtävästä ja sen sisällöstä en ennen valintaani tiennyt kovinkaan paljon, joten uutta oli melkoisesti. Yhteinen vuosi Franin kanssa olikin hyvin opettava’.

Miten Jukola kehittyi aikanasi?
’Kyllä Jukola olisi kehittynyt ilman minuakin. Tämän takaa se, että joka kerta ollaan uudella paikkakunnalla, on uudet järjestäjät uusin ajatuksin ja ideoin. Monta kertaa koin itseni toppuuttelijana, ettei lähdetty suin päin toteuttamaan uutta ja tuntematonta. Jukola ei kokeile eikä ota hallitsemattomia riskejä. Mottoni olikin: ”Pienin askelin tulee hyvää ja pysyvää”. Kun uutta otetaan käyttöön, se on tarkoitettu pysyväksi. Viestien suuri koko sulkee myös joitakin ratkaisuja pois.
Valvojan tehtävänä on varmistaa, että asiat menevät oikealla tavalla ja sovitun aikataulun mukaan. Alussa kävin hyvinkin usein järjestäjien tilaisuuksissa, mutta kun raportointi ja johtomenetelmä kehittyi, osan asioita pystyi valvomaan paikalla käymättäkin. Puhelinta käytettiin paljon. Eihän ollut vielä sähköpostia. Tänään Jukolassa on hyvä johto- ja valvontamenetelmä, mikä on ollut esikuvana monelle muullekin tapahtumalle. Se tai sen dokumentit eivät suoranaisesti näy kilpailijoille, mutta vaikutukset hyvinkin.

Aikataulutuksen perustana on valvontasuunnitelma, jossa on noin 40 työvaihetta määräaikoineen. Valvontatehtävää helpotti paljon, kun ennen Paimion Jukolaa (1993) pyysin Jorma Aken mukaan kartoituksen tukihenkilöksi. Myöhemmin on tullut muitakin teknisiä asiantuntijoita, sillä ei valvoja voi olla joka asian huippuhallitsija.
Suuri muutos on tapahtunut ratapainatuksessa. Alkuvuosina tarkastus kesti pari päivää, kun hajontoja ja määritteitä vertaili valopöydällä. Nyt uuden tekniikan ansiosta tarkastus vie muutaman tunnin.
Osanottajamäärät tietysti lisääntyivät melkoisesti. Kun ensimmäisessä valvomassani Selänpään Jukolassa 1983 oli yhteensä 6889 kilpailijaa, 10.000 raja rikottiin Juvalla 1990 ja parina seuraavana vuonna oli vielä hiukan enemmän. Unohtaa ei sovi myöskään, että käyttöön otettiin Jukolan oma tietojärjestelmä, jolloin puheet mahdollisista osanottorajoituksista voitiin siltä osin unohtaa’.

Yhteistyö johtoryhmän ja järjestäjien kesken?
’Yhteistyö johtoryhmän kesken sujui hyvässä hengessä. Olimme paljon yhdessä uusien järjestäjien ja valittujen järjestäjien tarkastusmatkoilla ja teimme paljon asioita yhdessä.
Jos järjestäjien kanssa joskus oli pientä kädenvääntöä, ei niitä juurikaan enää muista. Aika kultaa muistot. Minua onnisti, kun sain tehdä yhteisen päämäärän – hyvien Jukolan järjestelyjen – eteen työtä asiallisten ja hienojen ihmisten kanssa. Kiitos heille kaikille – tuhansille’.

Mikä aiheutti eniten puuhaa/päänvaivaa?
Päänvaivaa tuli eräässä Jukolassa, kun kilpailunjohtaja ei pysynyt aikataulussa kehotuksista huolimatta. Vihonviimeisen takarajan umpeuduttua oli etsittävä uusi johtaja. Ja hyvinhän lopuksi silloinkin kävi.
Päänvaivaa aiheuttivat myös toistuvat varaslähdöt. Tähän tuli piste Raja-Jukolan kaaosmaisten lähtöjen jälkeen. Lähtöjä alettiin videokuvata, kuulutuksiin kiinnitettiin huomiota ja varastajille määriteltiin sanktiot. Ne tehosivat’.

Kiperin tilanne?
Kenties kiperintä oli kerran, kun poikkeuksellisesti ratamestari oli myös kartantekijä. Tavan mukaan johtoryhmän puheenjohtaja (Yrjö Teeriaho) kiersi kisa-aamuna erään Venlojen radan. Olin myös itse maastossa. Lenkin jälkeen Yrjö tuli luokseni ja sanoi, että yksi notkorasti on väärässä paikassa. Kerroin itsekin käyneeni sillä enkä ollut huomannut mitään vikaa. Yrjö kysyi, miten olin rastille tullut. Kerroin menneeni karttaa lukien rinteen suuntaisesti. Yrjö oli tullut toisesta suunnasta varmasta pisteestä kompassia käyttäen, mutta ei ollut löytänyt rastille. Hän oli toistanut lähestymisensä samoin tuloksin. Niinpä lähdimme johtoryhmän porukalla tarkastamaan tilannetta. Ilmeni, että kartassa oli sijaintivirhe. Kun ratamestari tunsi kartanteon ajalta paikan, hän ei ollut tullut sille kompassilla eikä virhe siten ollut paljastunut.
Lopputulos oli, että rastilippu siirrettiin notkossa ylemmäs ja korkeammalle hyvin näkyväksi eikä kukaan kilpailijoista siitä protestoinut. Pieniä hiirosia tuli kuitenkin pöksyihin, kun ratavalvoja em. kuultuaan sanoi, että jos ollaan noin tarkkoja, muualta löytyy paljon pahempia paikkoja. Onneksi kaikki meni kuitenkin hyvin eikä niistä muistakaan purnauksia kuulunut. Opiksi otettiin: jatkossa ei kartantekijä-ratamestariyhdistelmää enää hyväksytty.
Toisen kerran, kun olimme tarkastamassa maastoa kartan esipainoksen kanssa, ilmeni, että kompassi näytti erään linjan ja ojia eri suuntaisina kuin, mitä ne olivat kartalta suunnan otettuina. Koordinaattiviivat olivat väärin. Asia korjattiin lopulliseen painatukseen. Mikä tilanne olisi syntynytkään, jos virhettä ei olisi huomattu. Silloin kun käytettiin suunnassa kulkua vielä paljon’.

Opettiko valvojakokemus jotakin?
’Paljonkin, mutta niitä on vaikea yksilöidä. Asioiden tarkasteluun on tullut laajuutta ja perspektiiviä. En lähde arvostelemaan ainakaan Jukolan maastoja ja ratoja, sillä arvostelijoita riittää kyllä muutenkin. Ja palaute muutenkin pitää pystyä antamaan myönteisessä hengessä, vaikkei selviltä mokilta saa tietenkään silmiä ummistaa.
Ehkä myös neuvottelutaito on lisääntynyt. Ehkä osa siitä johtuu iästäkin. Valvojalla on tietty, suurikin, valta, jota on osattava käyttää oikealla tavalla’.

Miten kotijoukot suhtautuivat valvojana oloosi? Sehän vie varsin runsaasti aikaa.
’Vaimo oli tottunut, että suunnistajat ovat asunnonsäästäjiä. Hänen isänsä näet oli lajin harrastajia ja voitti useita mitaleita FSO:n mestaruuskisoissa. Ei ole sanomista tullut’.

Miten täytit valvojatyöstä jääneen ajan lopetettuasi?
’Olin päättänyt hyödyntää sillä seuraani. Olen toiminut SV:n suunnistusjaostossa, ollut useasti kilpailujen johtajana ja hoitanut jaoston web-sivuja jne jne. Ja Närpiön mökillä on tullut olluksi entistä enemmän’.

Kilpailun johtajan näkökulma – Markku Seppä 1992

Vehka-Jukolan, 1992, kilpailun johtaja Markku Seppä kuvaa seuraavassa tunnelmiaan ennen kisaa, sen aikana ja sen jälkeen.

’Seuramme täytti v. 1991 90 vuotta, mutta juhlatapahtumaksemme saimme Jukolan vasta seuraavana vuonna. Se oli ehkä hyväkin, sillä olin vuoden ennen kisaa rauhanturvatehtävissä Golanilla, mutta suunnittelua tehtiin Syyriassakin.
Talkooväki saatiin omasta seurasta ja yhteistyö kaikkien tahojen kanssa sujui hyvin, ilman kitkaa. Kaikki hoitivat tehtävänsä ajoissa ja hyvin eikä missään vaiheessa ollut minkäänlaista paniikkia. Niinpä esimerkiksi puhelimeeni ei kisan aikana tullut yhtään soittoa!

Kilpailukeskuksena oli puolustusvoimien Valkjärven harjoitusalue Virolahden kunnassa. Se tarjosi erinomaisen keskuksen ja maaston. Arvioimme, että alueella oli parhaimmillaan lähes 30.000 ihmistä. Sää suosi valmisteluja ja kilpailua. Maa pölysi kuitenkin keskuksessa niin, että sitä oli kasteltava ja kaikki avotulen teko kiellettävä.
Kilpailun suojelijana oli kenraaliluutnantti Gustav Hägglund, myöhemmin puolustusvoimien komentaja.

Venlat

” ’Kauniiksi kutsuttiin neitoa. Hänen hiuksensa olivat ruosteenkarvaiset, katsanto viekas ja terävä, suu myös sulava, ehkä melkein liian leveä. Varreltansa oli hän lyhyt, mutta harteva ja palleroinen, ja vahvaksi sanottiin häntä myös’. Tämän kaltainen oli Jukolan veljesten lempilintu männistön suojassa. Näin siis kuvaili Aleksis Kivi Seitsemässä veljeksessä naiskauneutta.
Kuvaus sopinee varmasti osittain Venlojen viestin osanottajiinkin, sillä kyllähän tällaisen massatapahtuman osanottajissa oli iältään ja ruumiinrakenteeltaan sangen erilaisia venloja. Toisaalta voidaan taas todeta, että venloissa oli paljon solakoita, notkeita, jänteviä, nopeasti liikkuvia ja taitavia suunnistajia, joista osa olisi varmasti menestynyt myöskin missikisoissa.

Kova helle pani venlojen fyysisen kunnon kovalle koetukselle, juoma maittoi uupuneille naisille, joutuivatpa jotkut lääkintäasemalle lepäilemään ja muutama saamaan jopa nestettä suoneen. Männistön muorin Venlaa kuvattiin vahvaksi. Kilpailu-urakkansa suorittaneita naisia voidaan kuvata sanalla, sitkeä.
Pesun jälkeen venlat suorittivat pakollisen jälkisuunnistuksen saamatta tekemistään pummeista yhtään aikahyvitystä. Sitten vielä hieman ehostusta ja ruokailemaan sekä seuraamaan veljeksien lähtöä ja kannustamaan omaa jussia. ”

Jukola

” ’Mutta olipa tämä yö heille kamala ja hirmuinen. He juoksivat ankarasti, juoksivat vilkaisten ja huohottaen, ja epäilys tuijotteli ulos heidän seiväskankeista katseistansa, jotka tuijottivat kohden entistä Jukolan kotoa. Niin he sanaakaan lausumatta kirmasivat yhä eteenpäin, ja nopeasti pakeni heidän altansa maa. Mutta viimein, ehdittyään Pohjanpellon töyrylle, näkivät he kalveassa kuutamossa, mäen rinteellä Jukolan talon, ja melkein yht’aikaa kuului heidän suistansa: Jukola, Jukola!’
Näin kuvaa Aleksis Kivi Jukolan veljeksien pakoa jouluyönä Impivaaran palaneelta pirtiltä vanhaan Jukolaan.

Tämä kuvaus, jos mikään, sopii parhaiten kuvaamaan Jukolan viestin lähtöä ja ainakin sen ensimmäisiä osuuksia. Tanner tömisee ja ilman täyttää sankka pölypilvi, kun veljet ryntäävät maastoon. Huohotus on valtava ja jonkun tönäistyn suusta kuuluu kirosanojakin. Meno on kuin Viertolan härkälaumalla. Ulkopuolinen, joka ei tietäisi asiasta, ihmettelisi ja puistelisi päätään miettien ihmisten järkevyyttä!

Monelta on paukut vähissä jo K-pisteellä ja matkanteko jatkuukin sitten kävelyvauhtia. Kärki kirmaa jo kaukana, kun jälkipää etsii vielä ensimmäisiä rasteja. Vaihdoissa on vilskettä, kun kilpailijoita tulee eri osuuksilta. Jokaisella on varmasti huojentunut olo ja mahtava tunne, kun viimeinen rasti on takana ja edessä aukeaa vaihto- tai maaliviitoitus.

Kolmannen osuuden jälkeen kilpailun kulku on paikoitellen verkkaistakin. Yleisöllä on aikaa käydä ruokailemassa ja ottaa pienet torkutkin. Yön hämäryyden vaihtuessa aamun hämäräksi ja lopulta aurinkoiseksi aamuksi uneliaimmatkin heräävät ja alkaa loppuratkaisun odotus. Huimaa loppukirikamppailua voitosta ei synny, mutta muista sijoista taistellaan sitäkin kiivaammin. Jokaisella on omat tavoitteensa sijoituksesta. Tärkeintä ei ole voitto, vaan naapuriseuran voittaminen tai olla paras kakkos-, kolmos- tai nelosjoukkueista. Kuka sitten mitenkin haluaa ja tuntee menestymisensä.
Palkinnot jaetaan jo aamuvarhaisella, mutta monella joukkueella on kisa vielä kesken. Tavoitteena on kuitenkin saada viesti kunnialla maaliin ennen sen sulkeutumista iltapäivällä.”

Yhteenveto

”Kisa on päättynyt ja kilpailukeskuksessa alkaa kuhina ja hyörintä samalla tapaa kuin tulopäivänäkin. Telttoja puretaan, autoja lastataan ja kisasta ja sen kulusta käydään keskustelua.
Iltapäivän lopulla kilpailukeskus hiljenee. Paikalla on vain järjestäjien joukko, jolla kisa jatkuu vielä iltamyöhään ja seuraavan viikonkin ajan erilaisin purkutoimin.

Kisa ei ole järjestäjien osalta vielä tämän jälkeenkään ohitse. On pidettävä oma kritiikkipalaveri, tehtävä loppuraportti, pidettävä talkooväelle karkelot ja onhan markatkin laskettava.
Runsaan neljän vuoden rutistus on ohitse. Olemme tehneet parhaamme ja seuraavana vuonna on uuden järjestäjän vuoro.”

Mika Ruuhiala – Hiisi-Jukola 1999 ratamestari

Saada laatia Jukolan viestin radat lienee kaikkien suunnistuksen ratamestareiden suurimpia unelmia – ja toisaalta pahimpia painajaisia. Kokeneellekin toimijalle työsarka on mittava ja aikaa vievä useiden vuosien urakka. Kaikkiin aikaisempiin kilpailujen järjestelykokemuksiin verrattuna kaikki on moninkertaisesti suurempaa ja omaleimaisempaa, jolloin omista aikaisemmista kokemuksista ei ole aina apua.

Esimerkiksi, kuinka paljon hajontaa tarvitsee Jukolan 1200 suunnistajan avausosuus tai kuinka vaikeat radat voi laatia Venlojen ankkureille, kun samoilla rasteilla etenee huippuvauhtia hallitseva maailmanmestari ja pari tuntia myöhemmin samoilee juuri suunnistajan uransa aloittanut kuntoileva perheenäiti? Näitä vastaavia kysymyksiä riittää matkan varrella ratkottavaksi mittava määrä.

Jukolan järjestelyt tiimityötä

Jukolan järjestelyjen ympärille on kehitetty vuosien varrella mainio tukiverkko, jota johtaa varsinaisten kisa-järjestelijöiden ulkopuolinen Jukolan johtoryhmä. Tärkeinä lenkkeinä ovat neljän muun Jukolan järjestäjät, jotka vaihtavat järjestelyihin liittyvää tärkeää ja olennaista tietoa yhteisten kokousten ja toimintasuunnitelmien sekä loppuraporttien avulla. Henkilösuhteista ja -kemioista riippuen aina löytyy aikaisempien vuosien järjestäjistä joku, jonka kanssa voi vaihtaa enemmänkin ajatuksia ja jolta saa arvokasta tietoa ja apua omaan työhön. Kaikki tämä ajatustenvaihto tapahtuu tietenkin luottamuksellisesti ja vain ratamestareiden kesken!

Suunnistuskilpailut eri ympäristössä, maastoissa ja kilpailukeskuksissa ovat kuitenkin aina uniikkeja, jolloin edellisistä kisoista saa valitettavasti vain viitteellisiä ratkaisumalleja. Paljon tärkeitä ratkaisuja jää siis vielä oman harkinnan varaan, jolloin oman kilpailun osalta toimiva tiimi tai ainakin kokenut työpari on elintärkeää onnistuneiden valintojen takaamiseksi! Tämä joukko ei voi olla liian iso työn toimivuuden eikä rata- ja hajontatietojen luottamuksellisuuden kannalta.

Ratamestarin ajatusmaailma näkyy rataratkaisuissa

Jokaisella Jukolan ratamestarilla on oma suunnistusfilosofiansa, joka näkyy aikanaan kilpailun rataratkaisuissa. Omana johtolankanani ratatyöskentelyssä oli, ehkä kilpasuunnistajan aikani peruna, maksimoida suunnistajien oman työn osuus kilpailun kuluessa. Haaveena ja tavoitteena oli saada aikaan ratkaisu, jossa ankkuriosuuden alkaessa olisi vielä muutamalla joukkueella mahdollisuus voittoon, mutta voitto saisi ratketa jo matkan aikana ylivertaisen suunnistustaidon ja fyysisen suorituskyvyn yhdistämänä. Toive ei lopulta toteutunut sellaisenaan ja kilpailu sai ratkaisun, jossa vielä viimeisellä rastivälillä usealla joukkueella oli voiton avaimet käsissä. Yleisö piti kuitenkin ymmärrettävästi kovasti tästä näytelmästä.

Ratahajonnoilla päästään haluttuun lopputulokseen

Myös omat aikaisemmat Jukola-kokemukset vaikuttavat luonnollisesti erityisesti hajonnan laatimiseen. Jukolan voitosta taistellessa aikoinaan tuntui tylsältä ja yksinkertaiselta, että hajonnat varsinkin loppuosuuksilla olivat teoreettisesti hyvät, mutta käytännössä mallia Suomen armeija tai peruskoulun liikunnantunnit, eli jako kahteen!
Itselle oli itsestään selvää jo alusta asti, että kun käytössä oli neitseellinen maasto, loppuosuuksilla on neljän osuuden hajontapätkä. Kilpailijoilta, varsinkin taitavilta suunnistajilta, tuli varauksetonta kiitosta tuosta ratkaisusta. Sen teho oli vain reilun kilometrin pituudesta huolimatta todella vahva, kun se sijoittui maaston vaativimpaan osaan. Muunkinlaisia kommentteja toki kuului, mm. ettei ole tasapuolista, kun valaistusolosuhteet vaihtelevat eri osuuksien välillä. Ehkä jossain maastossa näin voisi ollakin, muttei ainakaan Eurajoen Lutan kylän kalliolla, eikä mielestäni niin kauan kuin Jukola järjestetään Suomen suven valoisimpaan aikaan.

Hiisi-Jukolassa käytettiin erilaista hajontamenetelmää kuin aikaisemmin Jukolassa. Sillä saatiin viestin hajontoihin ennen kokematonta tehoa. Pienempien viestien menetelmien tapaan rungoltaan molempien viestien hajonnat olivat lähellä ns.”tupla-Vännestä”. Aikaisemmin Jukolassa käytettyyn ja kaikista tehokkaimpana pidettyyn Farstaan verrattuna Vänneksestä saadaan irti paljon sellaista, jolla joukkueet saadaan revityiksi irti toisistaan oman työn tekemiseen. Hajontapätkät olivat pääasiassa 1-3 km:n mittaisia, jolloin jo yhdenkin hajontakohdan ero oli merkittävä juoksijoiden edetessä yhtä matkaa. Toiseksi saatiin radan loppuosalla toistetuksi alussa ollutta hajontaa, jolloin samalla työllä syntyy lähes yhtä tehokasta hajontaa kuin radan alussakin. Tätä suunnistajat ihmettelivätkin niin kisan aikana kuin sen jälkeenkin: hajonnan jälkeen ei tullutkaan putkea, kuten oli totuttu vaan jälleen uusi hajontaviuhka! Jukolan kahdella ensimmäisellä osuudella (13,2-13,4 km) oli kahdessa eri kohdassa putkea yhteensä vain 770 metriä! Nämäkin olivat pakollisia siirtymävälin ja yhteisen lähestymisrastin johdosta.
Hajontakaavio on kilpailun visuimmin varjeltu salaisuus, jopa kilpailukarttaa ja rastejakin arempi arvopaperi! Ennen kilpailua sen oli nähnyt vain 6 henkilöä, joiden tehtäviin se liittyi olennaisesti. Kilpailun jälkeenkään sen näkeminen ei kerro kaikkia siihen kätkettyjä asioita, joilla ratamestari on tehnyt kilpailusta mahdollisimman paljon yksilön omaa suoritusta vaativan tehtävän.

Hajonnan määrästä saa esimerkin kolmen ensimmäisen osuuden osalta, jossa vaaditaan eniten hajontaa, kun kaikki 1200 joukkuetta ovat vielä melkoisessa ryppäässä. Kahdella ensimmäisellä osuudella oli 54 erilaista rataa ja 3. osuudella 27 rataa. Jokainen joukkue suunnistaa kaikki hajontakaaviossa näkyvät rastivälit tarkkaan ennalta määrätyssä järjestyksessä. Siten esim. kukin joukkue kävi ensimmäisen hajontaryhmän ensimmäisillä rasteilla 35, 36, 43 kertaalleen jollakin kolmesta ensimmäisestä osuudesta. Ensimmäiseltä yhteiseltä rastilta (114) jakautuivat äskeiset ryhmät jälleen kolmeen uuteen porukkaan. Tällöin suunnistajan tulee tarkkaan tietää oma reittinsä, ellei hän halua riskeerata joutumista väärälle rastille. Suunnistaja ei voi maastossa edetessään tietää, kuinka monta hajontarastia edessä on ja mitä hajontametodia ratamestari on käyttänyt. Hän näkee kartassaan vain omat rastinsa väliviivoineen ja sen tehtävän, mitä hän on saanut. Hiisi-Jukolassa oli niin paljon hajontaa, että kolmen ensimmäisen osuuden jälkeen vain 2-3 joukkuetta 1200:sta oli kiertänyt rastivälit samassa järjestyksessä. Kun otetaan tarkasteluun vielä loput osuudet, koko viestissä olisi saanut olla yli 3200 joukkuetta, että olisi löytynyt ensimmäinen joukkue, joka olisi suunnistanut koko viestin samoja hajontoja pitkin!

Tähän systeemiin oli pakko mennä helppona ja avoimena pidetyn maaston vuoksi. Hajonnat todella tehosivat haastatteluiden ja maastohavaintojen perusteella ja niiden mitoitus oli kutakuinkin oikea. Palaute oli erittäin myönteistä, ehkä ennakkopelkojen vuoksi, kun odotettiin pelkkää letkajuoksua kallio-kankaalla.

Jukolan viesti kehittyy innovatiivisesti vuosi vuodelta

Joka vuosi Jukolassa yritetään päästä järjestelyissä eteenpäin aina jollakin osa-alueella. Rata- ja karttavaliokunnan työsarka lienee kilpailun työläämpiä ja kaikista vastuullisin. Jonot ravintoloissa tai kylmä vesi pesulla unohtunee aikoinaan, mutta koodivirhe tai jokin muu ratkaiseva virhe ratapuolella tuhoaisi koko kisan. Mikään ei pitäisi olla mahdollista, mutta silti kaikkea voi sattua.

Tietotekniikkaa on käytetty ratapuolella apuna jo 1990-luvun alusta alkaen. Silti työskentelyssä oli ja lienee edelleen paljon työlästä ja riskialtista käsityötä, jota pyritään koko ajan vähentämään atk:n avulla. Hiisi-Jukolassa harpattiin eteenpäin joukkuepussituksen työvaiheissa. Aikaisemmin usean ihmisen yhteistyönä suoritettu karttojen seulonta hajonnoittain ja joukkuenumerointi karttojen taakse tussilla kirjoittaen tehtiin nyt A3-kirjoittimella kartan taakse suoraan tiedostosta, joka oli muodostettu aikaisemmin joukkueille laadituista hajontataulukoista. Samalla voitiin, tulostimen tahdilla, silmämääräisesti tarkastaa karttojen ja rata-painatuksen kohdistus, värit ja muu ulkoasu. 12000 kartan joukkoon tulee aina joku epäonnistunut yksilö, jopa blanco-kartta on mahdollinen!

Tämä Jukolan ratamestarityön vaativin, riskialttein ja ehkä raskain työvaihe innovoitiin ensimmäistä kertaa toden teolla nykyaikaista tietotekniikkaa hyödyntäväksi. Ilman tätä uutta konseptia ei olisi uskallettu laatia niin paljon hajontaa kuin nyt tarjolla oli ja josta tämän Jukolan radat viime kädessä muistetaan. Entisenkaltaiset virhealttiit ihmistyövaiheet hajontalistojen lukemisineen ja tarrojen liimaamisineen saatiin eliminoiduiksi. Oma lukunsa oli erittäin huomattava, lähes viisinkertainen, ajansäästö aikaisempaan verrattuna. Ihan riittävästi töitä oli vieläkin!

Radat ovat laaditut jo reilut kymmenen vuotta rataohjelmien avulla. Ratamestarin tulisi itse hallita näiden ohjelmien käyttö, koska niiden avulla suunnittelutyö muuttuu työskentelyn kuluessa lopullisiksi radoiksi. Lisäksi jos joku muu siirtää atk:lle ratamestarin suunnitelmia, on riski tulla väärin ymmärretyksi ja seurauksena voi olla virheitä, jotka huomataan vasta kilpailussa. Hajontojen jakaminen eri joukkueille on sitten jo toinen juttu. Ratamestarin ei tarvitse olla matemaatikko, riittää kun organisaatiosta löytyy joku sellainen, joka toteuttaa suunnitelmien mukaisen hajonnan ja laatii sen tiedostoksi karttatulostusta varten.

Ratojen laadinnan vaiheet

Ratamestarin tavoitteena on laatia kulloinkin käytettävissä olevaan maastoon maksimaalisen haastavat radat. Radat voi laatia aika pitkälle huippujen ehdoilla, koska loppupää saa nauttia matkan varrella aiempien menneiden jäljistä, jotka helpottavat oleellisesti heidän etenemistään sekä fyysisesti että taidollisesti.

Jo hakuvaiheessa oli ympäristöviranomaisilta selvitetty suojelu- ja kulkurajoituksia vaativat kohteet sekä hankittu luvat tärkeimmiltä maanomistajilta sekä metsästysseuroilta. Myöntämisen jälkeen maaston tuntijoiden kanssa selvitettiin arvokkaat luontokohteet, kasvit ja eläimistö sekä riistaihmisten kanssa hirvieläinten vasomis- ja oleskelualueet. Näiden perusteella määriteltiin kielto- sekä riistan suoja- ja väistöalueet ja tehtiin ns. teemakartta – malli jäljempänä.

Työ alkoi neitseellisestä maastosta johtuen peruskartan avulla, joka saattaisi olla vallan mainio alkusuunnittelun väline myös aikaisemmin kartoitettuihin maastoihin. Maastokäyntien jälkeen oli arviot kilometrivauhdista miesten, naisten ja kuntoilijoiden osalta. Näitä ja teemakarttaa hyväksikäyttäen laadittiin ”käytävät” kullekin osuudelle sopivan pituisina ja siten, että alueen maaston kuormitus olisi tasaista. Jokaiselle osuudelle tuli kuitenkin löytyä myös niitä vaativimpia maastonosia. Herkän kallioluonnon vuoksi ratatyöskentely oli diplomaattista taiteilua koko prosessin ajan. Tässä vaiheessa, kun edes stereokarttaa ei ollut, ei rastipisteistä tarvinnut välittää.

Kun stereokartan sai pari vuotta ennen kisaa tiedostona koneelle, suunnittelutyö helpottui matkan mittauksen siirtyessä tietokoneen harteille. Alkoi hajontojen sorvaaminen siten, että eri hajontojen väliset matka- ja aikaerot supistettiin mahdollisimman pieniksi. Jossain kohdassa eroja saattoi olla maaston ja rastipisteiden vuoksi melko paljonkin, mutta seuraavassa hajontakohdassa pyrittiin tilanne kääntämään toisin päin. Pisimmilläkin osuuksilla koko matkalla ero oli vain 100–200 m, joka takaa tasapuolisuuden ja sen ettei kenenkään pitäisi jäädä hitaampien taakse. Tämä on erittäin tärkeää erittäinkin 3 ensimmäisellä osuudella, jolloin kunkin hajontaryhmänkin tulee olla muutaman sekunnin tarkkuudella saman kestoisia.

Tässä vaiheessa suunniteltiin kaikki hajonnoissa käytetyt tehokeinot: hajontaviuhka levitettynä ja hyvin suppeana, pitkittäisenä ja poikittaisena sekä siltä väliltä. Hajonnat menivät usein keskenään ristiin ja yleensä vielä peitteisellä, pienipiirteisellä tai rinnealueilla. Jossain kohdassa rastit olivat kaukana toisistaan ja jossain kumpareikkoisella, vähän näkyvyyttä sisältävässä maastonkohdassa hyvin lähellä toisiaan.

Radat saivat lopullisen muotonsa, kun päästiin valitsemaan rastipisteitä kartan valmistumisen tahdissa. Rastipisteiden varmistuessa kartantekijä Martti Kemppi kiersi vielä kaikki 123 rastipistettä läpi tarkistaen niiden kohdalta kartoituksen.

Urakan loppuessa

Hiisi-Jukola sai kartasta, radoista ja hajonnoista erittäin myönteistä palautetta. Koska hienoja kilpailuja upeissa maastoissa on nähty aikaisemminkin, sen voisi analysoida siten, että nyt lienee suurelta osin ollut kyse ennakkoasenteiden reilusta ylittämisestä. Odotukset olivat ainakin huippusuunnistajilla, että kilpailu käydään helpossa maastossa juoksukilpailuna pitkissä letkoissa ja loppusuoralle saapuu kymmeniä joukkueita yhtä aikaa. Kun tilanne kääntyykin psykologisesti päälaelleen, se on järjestäjille herkullinen.

Ratahajonnoista voi tiivistää vielä sen, että se ei ole itsetarkoitus, vaan apuväline, jolla pakotetaan yhä kovempitasoiset kilpailijat omiin suunnistussuorituksiinsa. Kun eri hajontojen väliset matka- ja aikaerot supistettiin mahdollisimman pieniksi, yhtä taitavat ja samankuntoiset juoksijat saattoivat tulla loppuviitoitukselle yhtäaikaisesti. Hiisi-Jukolassa tässä tehtävässä onnistuttiin molemmissa viesteissä yli odotusten. Siitä parhaimpana osoituksena olivat ne lukemattomat kiitollisuutta huokuvat kädenpuristukset tutuilta ja puolitutuilta kilpakavereilta. Niihin kaikkiin sisältyi suurta tunnetta suunnistuselämyksestä, joka heille oli tarjottu, riippumatta siitä oliko langennut virheisiin vai ei! Yleensä erinomaisesta kilpailusta kommenttina on vain ”ihan hyvä”, mutta nyt ennakko-odotukset eivät luvanneet Jukolasta mitään erikoista ja kaikki yllättyivät kilpailun asettamasta vaativuudesta ja kaikkien aikojen kovimmasta hajonnasta!

Aikaa arvioin tehtävään lähes 4 vuoden aikana kuluneen kaikkiaan lähes 1000 tuntia ja apulaisilta rastien rakentamisiin ym. noin 500 tuntia lisää. Jos aikaa olisi, voisin ruveta tehtävään vaikka uudelleen. Vaikka työtä on paljon, kokemus oli hyvin myönteinen, mutta mielellään tämän hienon kokemuksen suo toisillekin.