Olin koko suunnistusurani ajan, vuodesta 1983 alkaen, kuulunut yhteen seuraan, Hiidenkiertäjiin. Vuodesta 1992 lähtien Hiidenkiertäjät muodosti yhdessä Rasti-Vihdin ja Karkki-Rastin kanssa edustusseura Deltan, jonka väreissä olin kilpaillut viimeiset juniorivuoteni ja aikuisikäni. Jukolan viestissä sijoituimme kymmenen vuoden aikana, 1997-2006, kolme kertaa kolmen parhaan joukkoon ja yhteensä seitsemän kertaa kuuden parhaan joukkoon. Kaksi kertaa pääsimme samaan aikaan loppusuoralle voittajan kanssa, eroa kärkeen molemmilla kerroilla seitsemän sekuntia. Hiidenkiertäjien vuonna 1987 saavuttaman voiton uusiminen oli realistinen tavoite, mutta sen toteuttaminen ei onnistunut.
Vuoden 2006 lopussa tein vaikean päätöksen vaihtaa seuraa Kalevan Rastiin hakeakseni lisää kipinää hiipuvaan motivaatiooni ikävuosien karttuessa. Seuraavana vuonna juoksin Jukolan viestissä Kalevan Rastin ykkösjoukkueessa viidennen osuuden.
Lapuan Simpsiönvuorella kesäkuun 17. päivänä vuonna 2007
Muutamaa minuuttia vaille viisi aamulla
Kun kuudennen osuuden vaikeimmalla alueella Vehkalahden ja Södertäljen viestinviejät sortuvat virheisiin, tekee Martomaan Simo varmaa suunnistusta ja nostaa Kalevan Rastin johtoon ensimmäistä kertaa viestin aikana. Tunne sisälläni on sanoinkuvaamaton. Jännitys pamahtaa kerralla täyteen voimaan samanaikaisesti valtavan ilon kanssa. Haldenin Emil Wingstedt on kuitenkin vain vajaan minuutin päässä takana.
Viittä yli viisi
Simo jatkaa viestin johdossa, kun matkaa vaihtoon on enää vähän yli kilometri. Wingstedt supistaa kuitenkin eroa sekunti sekunnilta, nyt sitä on 43 sekuntia. Siirrymme viimeisen rastin tuntumaan valmiina huutamaan Simolle vielä siivet selkään loppusuoralle.
Kymmentä yli viisi
Punamusta paita syöksyy metsästä viimeiselle rastille, eikä Haldenin valkosinipunaisia värejä vielä näy. Simo lähes lentää loppuviitoituksen, kun karjumme täysin palkein. Tekee mieli tuulettaa ja huutaa vielä vaihdon tapahduttuakin. Rinnassani on mahtava, pakahduttavan huumaava tunne. Sydän jyskyttää. Koko olemus kääntyy leveään hymyyn ja nauruun. Jälkeenpäin tiedän, että juuri tässä hetkessä oli tunnemyrsky suurin ja onnen tunne kaikkein korkeimmalla.
Seuraava vajaa puolitoista tuntia
Suunnistus on laji, jossa mikään ei ole varmaa ennen maaliviivaa. Mutta tuona aamuna suunnistuksessa ei mikään ollut yhtä varmaa kuin se, että Thierry Gueorgiou etenee maastossa rastilta rastille kuin juna raiteillaan, eikä kukaan voi häntä ottaa kiinni. Odotus tuntui jopa pitkästyttävältä seuratessani GPS-viivan suoraviivaista etenemistä valotaululla. Välillä käynti yleisörastilla katsomassa maailman parhaan suunnistajan rauhallisen keskittynyttä etenemistä. Ja sitten rauhallisin mielin siirtyminen viimeisen rastin tuntumaan muun joukkueen kanssa odottamaan maaliintuloa voittajana.
Kahtakymmentä vaille seitsemän
Thierry saapuu viimeiselle rastille, hymyilee ja tuulettaa. Otamme hänet viitoituksella vastaan samoin elkein. Juoksemme ankkurimme perässä maalia kohti. Yleisön joukosta vasemmalta kuuluu kuorossa huuto: ”Hyvä Miika!” Näen aidan yli nojaavat Harrin, Jarkon ja Tuomon kädet ojossa leveä hymy kasvoillaan. Kaarran lyömään ylävitoset Deltan poikien kanssa. Hetki tuntui sanoinkuvaamattoman hienolta, kun näin heidän vilpittömän ilonsa. Voitin Jukolan viestin.
Miika Hernelahti
Jukolan viestin voittaja vuodelta 2007