Kirjoittaja suunnistuksen harrastaja Simo Kattilakoski.
Otsikko on lainattu Mari Sipilän vuonna 2005 Jyväskylän yliopistossa hyväksytystä kasvatustieteen pro gradu -tutkielmasta.
Ilmeisesti Sipilä on lainannut sitaatin joltakin tutkimuksen kyselyyn vastanneelta nuorelta. Joka tapauksessa ilmaus on osuva ja kattava. Elämä on todellakin suunnistusta, vaikka sitä ei aina itse tiedostaisikaan konkreettisesti.
Omalla kohdallani suunnistus on ollut elämässäni mukana aina. 11-vuotiaana naskalina osallistuin ensimmäiseen oikeaan suunnistuskilpailuun vuonna 1964. Kilpailu ei mennyt erityisen hyvin. Löysin kaksi rastia, mutta jo kolmas osoittautui niin työlääksi löytää, että tunnin verran rastia etsiskeltyäni katsoin viisaimmaksi keskeyttää. Osasin suunnata kuitenkin läheiselle kylätielle, jota pitkin tepsuttelin sitten kilpailukeskukseen. Kokemus oli karu, mutta ei se harrastusta lannistanut. Tuli uusia kilpailuja, uusia maastoja ja vähitellen myös onnistumisia. Huippusuunnistajaa minusta ei tullut, mutta en määrätietoisesti sinne pyrkinytkään. Jokainen kykyjensä ja innostuksensa mukaan. Nykyisin riittää kävely tai kevyt hölköttely kuntorasteilla.
Iloinen olen tietysti siitä, että jokainen kolmesta lapsestani löysi aikoinaan tiensä rasteille eikä heitä tarvinnut sinne patistella. Olivat kotona kasvaneet ikään kuin salaa harrastukseen kuten itsekin aikoinaan. Suunnistus on tunnetusti perheurheilua. Suunnistusharrastuksen ”perin” lapsuudenkodistani. Harrastus oli tähtiin kirjoitettu. Isäni oli aloittanut suunnistuksen kahden veljensä kanssa jo ennen sotavuosia Kaustisen Salonkylässä. Olen seitsenpäisestä lapsijoukosta nuorin ja kun kolme vanhempaa veljeä ja kaksi sisarta aloittivat suunnistuksen, niin metsäänhän minunkin tieni vei.
Ennen oikeaa suunnistusta harrastimme niin sanottua nurkkasuunnistusta. Kotipiirin ympäristöstä teimme kartan. Rastit sijoiteltiin rakennusten nurkille, puihin yms. maamerkkeihin. Tärkeintä oli oppia hahmottamaan maasto kartan avulla. Ei näin halpoja huveja taida enää nykypäivän lapsilla olla. Suunnistuksen avulla on kotimaa tullut tutuksi, kun kisamatkoja tehtiin eri puolille maata. Ja kun kotiseudun lähimaastot oli koluttu, pitihän sitä käydä tutustumassa myös Ruotsin ja Keski-Euroopan maastoihin. Suunnistusretket Keski-Eurooppaa olivat jo elämyksiä itsessään.
Opiskeluvuosina harjoittelin tosissani ja se tietysti toi vähän menestystäkin lähinnä viesteissä. Kasvattajaseurani kovaan joukkueeseen ei ollut helppo päästä, mutta Kuoreveden Jukolan viestissä 1978 niin tapahtui. Sijoituimme viestissä 36:nneksi. Oma osuuteni, joka oli viestin kuudes, sujui mainiosti. Omaa ansiotani se ei kuitenkaan kokonaan ollut. Täytyy tunnustaa, että turvauiduin kilpakumppanin hyvään vetoapuun.
Ensimmäinen Jukola tietysti jännitti. Vaihtoalueella verrytellessäni kiinnitin huomioni tutun näköiseen kilpakumppaniin. En heti osannut häntä yhdistää mitenkään. Kunnes välähti; kilpakumppani oli Ivar Formo, Innsbruckin vuoden 1976 olympialaisten 50 kilometrin voittaja. Rinta röyhistyi kummasti, kun tiesi lähtevänsä olympiavoittajan kassa samalle reitille.
Edellisen osuuden suunnistaja toi minulle viestin ja kertoi karttaa antaessaan, että yhtä aikaa lähtevällä Angelniemen miehellä on sama rata. Otin neuvosta vaarin ja pari rastiväliä menimme sopuisasti samaan tahtiin. Päätin rytkäistä, kun kilpakumppanin vauhti tuntui hitaalta. Pari rastiväliä suunnistin aivan yksin, mutta sitten takaa kiri pari askelta edelle nuori ruotsalaissuunnistaja. Hän veti tasaisen kovaa, mutta äärimmäisen taitavasti rastilta toiselle. Oli täysi työ pysyä kannoilla, mutta hyvässä kunnossa kun olin, niin vaikeuksia ei ollut.
Niin taitavaa suunnistajaa kuin tämä Kovlands IF:n parikymppinen nuorukainen en ole myöhemminkään tavannut. Hänen rastinottonsa vaativassa pohjoishämäläisessä risukossa oli kuin taidetta huolellisen reittisuunnitelman jälkeen.
Kuoreveden jälkeen Jukolan viestejä on kertynyt kolmisenkymmentä ja Kuoreveden ohella onnistuneimmat muistot ovat Lapualta 1979 ja Rovaniemeltä 1980. Työelämään siirtymisen myötä totisempi suhtautuminen harrastukseen alkoi hiipua. Mutta elämä on suunnistusta ja suunnistus on elämä.
Simo Kattilakoski
Kokkola