Jukola on parasta Jukolana

Jukolan viestinviejiä Jukolan yössä.

Tulipa tässä lueskeltua Veikko Huovisen tuotantoa. Jotenkin jäin miettimään pakinan ”Urheilumme tulevaisuudesta” vuodelta 1960 poimintaa: ”Jos me haluamme vielä olla urheilukansa, on meidän tarkoin karsittava olympialaisiin lähetettävät urheilijat. Miksi lähettää sinne lenkkeilijöitä ja velttohyppelijöitä. Tosin on sanottu, että voittoa tärkeämpi on osanotto, mutta tämähän on niitä lasten satuja.”

Miten tämä osuu Jukolan viestin mielenmaailmaan ja omaan näkemykseeni siitä, mitä suunnistus ja myös Jukolan viesti tarkoittaa suunnistajille?

Vastaus on: melko huonosti.

Suunnistuksessa ei kysytä aikaa, ikää tai elopainoa. Kenenkään ei tarvitse hävetä huonoa juoksukuntoa tai eksymisen uhkaa. Kaikille voi sattua huono päivä, jolloin mikään rasti ei vain tunnu osuvan reitille sujuvasti. Toisin kuin Huovisen pakinassa, suunnistuksessa kaikki suoritukset ovat sankarillisia ja palkitsevia, koska jokainen maaliin tullut on saanut lukuisia löytämisen elämyksiä matkalla.

Vastakohtana Huovisen pakinan puhdasveriselle ”edustusjoukkueelle” suunnistus edustaa moniarvoisuutta ja liikunnan iloa. Huovisen luontokuvausta ja satiiria voisi käyttää jopa retorisena kontrastina: “Hän kaipasi urheilusta voittamista – me löydämme suunnistuksesta itsensä löytämistä.”

No, ainahan voimme toisaalta juoksennella mielikuvissamme huippujen vauhdissa rastilta toiselle. Voimme kuvitella, että lähdemme yhtaikaa vaikkapa Helsingin Suunnistajien tai Nouskin vauhtihirmujen kanssa. Naputtelemme vauhdikkaasti rastilta toiselle, vaikka tiukkaa tekisi. Ehkä lopussa joudumme antamaan periksi, kun ei ihan tullut vauhtiharjoituksia tehtyä riittävästi. Todellisuus saattaa toki olla karumpi.

Pakinassaan Veikko Huovinen luonnollisesti kärjisti näkemyksiään. Jos Jukolan viestiin kelpuutettaisiin vain vaikkapa 50 tai 100 maailman huippujoukkuetta, niin se menettäisi valtaosan nykyisestä hohdokkuudestaan, hienoudestaan, sosiaalisuudestaan, maagisuudestaan, rujoudestaan. Jukola ei olisi enää Jukola.

Teksti: Tuomo Vuorenpää
Kuva: Jaakko Sorvisto, Lakia-Jukola