Marko Kantomaa Suomen Tunturisuunnistuksessa Kilpisjärvellä vuonna 2019.
Kuka olet?
Olen Marko Kantomaa, pohjoisessa syntynyt ja kasvanut, mutta jo parikymmentä vuotta Helsingissä asunut kirjailija ja tutkija, sekä innokas (metsä)liikkuja.
Milloin osallistuit Jukolaan ensimmäisen kerran ja minkälainen historia sinulla on suunnistuksen parista?
Osallistuin Jukolan viestiin ensimmäisen kerran Juvalla vuonna 1990 neljätoistavuotiaana – täytin joulukuussa viisitoista. Olin harrastanut silloin suunnistusta neljä vuotta, ja juoksin ankkuriosuuden kasvattajaseurani Suunta 2000:n kakkosjoukkueessa. Muistan jännittäneeni osuuttani, koska rata oli pitkä ja maasto kivikkoisine mäkineen vaativa, mutta suoriuduin siitä kohtuullisen hyvin ja nostin joukkuettani muutamalla sijalla viidensadan tuntumaan.
Olin aloittanut suunnistuksen Veitsiluodon Metsäurheilijoiden oravapolkukoulussa keväällä 1986. Laji vei minut heti mennessään, ja ensimmäisessä suunnistuskilpailussani Ruotsin Haaparannalla tulin kolmanneksi. Neljätoistavuotiaana sijoituin Koululiikuntaliiton suomenmestaruuskilpailuissa neljänneksi, ja seuraavana vuonna 1990 Jämsän SM-normaalimatkalla viisitoistavuotiaiden poikien sarjassa kymmenenneksi. 1992–1993 olin vuoden vaihto-oppilaana Australiassa, missä suunnistin aktiivisesti paikallisen suunnistusseuran, Waggaroosin, riveissä. Lopetin tavoitteellisen harjoittelun 1990-luvun loppupuolella, mutta 2000-luvun alkupuolella innostuin kilpailemaan vielä joitakin vuosia hiihtosuunnistuksessa. Suunta 2000:lla oli 2000-luvulla aktiivinen ja kovatasoinen miesten joukkue, jonka mukana pääsin voittamaan Jukolan viestin talvisen vastineen, Lumi-Toukolan, kaksi kertaa, vuosina 2002 ja 2005.
Miksi tämän vuoden Jukola on erilainen aiempiin verrattuna?
Tämän vuoden Jukola on minulle erilainen, koska olen elänyt kuluneen vuoden hyvin tiiviisti suunnistusmaailmassa kirjaprojektini kautta: elokuussa 2024 menehtyneen suunnistajalegendan Pasi Ikosen elämäkerta julkaistiin maaliskuussa. Haastattelin kirjaan Pasin lisäksi kolmeakymmentä ihmistä, suunnistajia, valmentajia ja lajin taustavaikuttajia. Koen itseni todella etuoikeutetuksi saatuani keskustella lajin parhaiden osaajien kanssa Pasista Minna Kauppiin, Janne Salmeen, Maija Sianojaan ja Thierry Gueorgiouhun, vain muutamia nimiä mainitakseni. Olenkin sanonut läheisilleni pilke silmäkulmassa, että jos olisin kuullut kaiken tämän suunnistuksesta kolmekymmentä vuotta sitten, mihin olisinkaan omalla urallani yltänyt.
Millainen suunnistaja oli Pasi Ikonen, josta juuri kirjoitit kirjan?
Pasi oli yksi kaikkien aikojen taitavimmista suunnistajista, analyyttinen ja rohkea, joka itsenäisellä ajattelullaan vei osaltaan lajia kohti modernia, nopeatempoista ja kartanlukupainotteista huippusuunnistusta. Useat haastateltavat kuvailivat Pasia perfektionistiksi, joka ei suunnistuksen suhteen taipunut helpolla kompromisseihin. Pasi oli omaperäinen ja määrätietoinen huippu-urheilija, jolle suunnistus itsessään nousi kaiken muun, jopa kilpailumenestyksen, yläpuolelle.
Mitä oppeja häneltä jäit itse kantamaan suunnistukseen liittyen?
Kirjassa Pasi kuvailee suunnistusta elämiseksi kartan kanssa tietyssä hetkessä. Nähdäkseni tähän tiivistyy hienosti ajatus suunnistuksen kokonaisvaltaisuudesta: suunnistaessaan ihmisen on oltava avoin ja läsnä, tässä ja nyt, herkkänä aistimaan paitsi kehoaan myös ympäristöä – ja tehtävä se kaikki suhteessa karttaan, oman suunnistusajattelunsa ehdoilla. Näkemykseen liittyy myös oman keskeneräisyyden hyväksyminen, sen tunnustaminen, että suunnistajana en ole koskaan valmis. Konkreettisena oppina haluan mainita ajatuksen laajasta havainnointikentästä: Pasi korosti suunnistuksessa maaston moniulotteista havainnointia, joka suuntautuu riittävän pitkälle eteen, mutta myös sivuille ja jopa taakse. Saattaa kuulostaa yksinkertaiselta, mutta kuinka moni suunnistaja todella havainnoi laajasti, ja tekee sen taitavasti ja tehokkaasti, onkin toinen juttu.
Mitä toivot itse voivasi välittää muille, esimerkiksi heille, jotka osallistuvat nyt tapahtumaan ensimmäistä kertaa tai vielä pohtivat osallistumistaan?
Haluan kannustaa kaikkia harkitsevia osallistumaan, mutta myös heittäytymään, rohkeasti ja avoimin mielin. Jukolassa on mahdollista nauttia urheilujuhlan lisäksi yhdessäolosta ja kohtaamisista harvinaisen hienossa lajiyhteisössä ja kansainvälisessä hengessä.
Miksi on hyödyllistä lukea suunnistamisesta ja Ikosen elämästä?
Niin kliseiseltä kuin se ehkä kuulostaakin, Pasi eli elämäänsä täysillä, avoinna ja suurella sydämellä. Suunnistus oli Pasille paljon enemmän kuin urheilua, se oli keskeinen osa hänen tapaansa olla maailmassa. Pasin elämää varjostivat pitkään ahdistus, masennus ja alkoholismi, ja hän sairasti viimeiset vuotensa parantumatonta syöpää. Silti hän onnistui paitsi menestymään huippusuunnistajana, myös löytämään elämästään valtavan paljon hyvää ja onnellista, viimeisiin hetkiinsä asti. Uskon, että siinä on meillä kaikilla paljon opittavaa. Pasin tarina tarjoaa mahdollisuuden päästä sisään hänen ajatteluunsa ja tapaansa olla maailmassa, niin huippu-urheilijana, puolisona kuin isänäkin.
Onko jokin Jukola jäänyt erityisesti mieleesi?
Monet Jukolat ovat jääneet mieleeni erityisinä, mutta juuriltani pohjoisen ihmisenä yksi hienoimmista minulle on ollut Pyhä-Luoston Jukola vuonna 1994. Yötön yö ja Pyhätunturin rinteiltä kilpailukeskukseen häämöttäneet lumiset kurut olivat jotain, mitä en ole sen koommin Jukolassa kokenut.
Kerro jokin sinulle rakas, suunnistamiseen tai Jukolaan liittyvä muisto.
Kangasala-Jukolassa vuonna 2019 jouduin – tai sain – yllättäen juosta kolmannen osuuden eli ”pitkän yön”, vaikka lähdin kisapaikalle juoksemaan lyhyttä ja valoisaa osuutta. Jossain vaiheessa osuuden loppupuolella muistan ajatelleeni, että jotain ylittämättömän hienoa tässä on, kun sadan suunnistajan letkassa jalat hapoilla ja räkä poskella tajuaa, että otsalampun voi sammuttaa ja että viereisessä mäessä kukkuu käki.