Jukolan viesti järjestettiin Etelä-Savossa ensimmäistä kertaa vuonna 1974 Puumalan Pistohiekalla helluntaina 1–2.6.1974. Silloinen Jukolan viesti oli muistaakseni järjestyksessään 26. Järjestelyistä vastasivat kolme vahvaa eteläsavolaista suunnistusseuraa eli Anttolan Urheilijat, Juvan Urheilijat ja Mikkelin Suunnistajat.
Idea viestin järjestämisestä ensimmäistä kertaa Etelä-Savossa taisi tulla juvalaiselta Antero Vauhkoselta, joka oli innokas suunnistaja ja toimi muistaakseni silloin suunnistusmaajoukkueen valmentajana.
Kilpailun ylin johto muodostui pääasiassa mikkeliläisistä toimijoista:
– kilpailunjohtaja – tunnettu juoksija ja sm-tason suunnistaja – Rauno Tarkiainen
– pääsihteeri – mikkeliläinen luontoa rakastava urheilumies, opettaja – Leo Turunen
– lehdistösihteeri – tunnettu järjestö- ja urheilumies hänkin – Kauko Juntunen
– pääratamestari – sm-tason ikämiessuunnistaja, metsäteknikko – Veikko Turunen
– kilpailujen suojelija – maaherra – Viljo Virtanen
Tosin ratamestariporukassa ja maastotöissä olivat mukana Anttolasta Väisäsen veljekset ja Antero ja Marjatta Vauhkonen Juvalta.
Minun panokseni toimitsijatehtävissä ei ollut kovin kummoinen, mutta olin kuitenkin joskus isäni Veikon mukana suunnittelemassa miesten ratoja ja suunniteltujen rastien paikkojen merkkaamisessa maastoon. Olin nimittäin saanut pari vuotta aiemmin opintoni päätökseen ja juuri näihin aikoihin rakentamassa omaa taloa ja perustamassa suunnittelutoimistoa Mikkeliin. Samoihin aikoihin syksyllä 1973 sairastui 3-vuotias poikamme vakavasti, joten nuorella insinöörillä ei juurikaan aika riittänyt enää näihin harrastuksiin, vaikka kova tahto ja halu niihin olikin.
Olihan minulla kokemusta myös 1960-luvulla Mikkelin Suunnistajien joukkueessa Jukolasta, joissa usein vein viestikapulaa pimeillä yöosuuksilla ihan kohtuullisella menestyksellä. Olin myös pärjännyt hyvin useissa Suunnistusliiton kansallisissa ja Suur-Savon piirin järjestämissä ratamestarikilpailuissa.
Jukolan viesti myönnettiin mainitulle seurayhtymälle noin pari vuotta ennen kilpailutapahtumaa, joten järjestelyaika jäi varsin lyhyeksi. Erityisesti, kun kilpailuja varten laadittiin suunnistusta varten värillinen erikoiskartta peruskartan pohjalta, joka vaati erittäin mittavat maasto- ja täydennystyöt ennen kartan painamista. Kartan mittakaava oli 1:20 000, joka painettiin vuoden 1974 vuoden alkupuolella Maanmittaushallituksen karttapainossa. Näin ollen suunnistusratojen vieminen maastoon ja rastipisteiden määrittämiseen jäi aikaa varsin vähän. Radat sijoittuivat kilpailukeskuksena olevan entisen sotilaslentokentän pohjoispuolelle.
Muistelen isäni tehneen valtavan työmäärän pääratamestarina ensin maastossa kartoitustöissä sitten ratojen suunnittelussa ja lopuksi rastien merkkaamisessa maastoon. Edellisenä kesänä ja viimeisinä viikkoina hän asui viikkotolkulla Pistohiekan mökkimajoituksessa yksinään lähes erakkona tutkien kilpailumaaston olosuhteita, reitinvalintoja ja suunnitteli ratoja. Silloinhan käytettiin jo eri osuuksilla hajontamenettelyä, jolla pyrittiin estämään suunnistajia seuraamasta toisiaan kilpailussa.
Muistan hänen maininneen, että normaali paino oli hänellä kilpailukunnossa noin 72-74 kiloa, mutta tämän ”savotan” jälkeen hänen painonsa oli vain ”rapiat” 60 kiloa.
Meille rastimiehille oli annettu tarvittavat välineet ja ohjeet jo hyvissä ajoin ennen rasteille menoa. Tarkoitus oli tarkistaa myös, ettei rastilipuille ym. oltu tehty mitään ilkivaltaa ja että kaikki oli kunnossa, kun kilpailijat ”ryntäävät” rastille.
Lauantaipäivän kääntyessä iltaan viestin lähtölaukauksen ajankohta lähestyi, ja aurinko suuntasi säteensä aina vaan viistompana kohti lentokentän tasaista pintaa ja monenkirjavaa telttakylää. Me rastimiehet lähdimme kukin omille rasteille kohti hämärtyvää metsää ja kylmenevää yötä. Olimme varustautuneet kuumalla juomalla ja eväillä sekä lämpimillä vaatteilla ja oranssin värisellä toimitsijatakilla koko yöksi, mutta nämäkään varusteet eivät täysin suojanneet kylmän kankeiksi kohmettuneita jäseniämme yön kylmyydessä. Lauantain ja sunnuntain välinen yö viileni nopeasti auringon laskiessa ja kääntyi pakkasen puolelle niin, että pienet vesilammikot menivät metsäpoluilla riitteeseen. Pakkasta oli yöllä noin 4–5 astetta. Me olimme todella viluissamme, nälissämme ja väsyneitä, mutta luojan kiitos nyt oli lähes keskikesän aika, jolloin aurinko alkoi näyttää keltaista kylkeään horisontissa jo puoli kolmen aikaan aamuyöstä, joka alkoi pikkuhiljaa lämmittää kehoa ja mieltä.
Lähtö tapahtui silloin iltakymmeneltä. On se hieno näky, kun yli 450 vilkkuvaa valoa kirmaa ensimmäiselle rastille pimenevässä illassa, vaikka me rastimiehet emme sitä näytelmää nähneetkään.
Viestin voitto meni silloin Liedon Parmalle. Ruotsalaisia joukkueita oli mukana noin 50 ja myös muutama norjalainen joukkue, joita kumpaakaan ei kuitenkaan ollut kymmenen parhaan joukossa. Eteläsavolaisista joukkueista parhaiten pärjäsi Kangasniemen Kalske ollen muistaakseni 15.
Pertti Turunen
rastitoimihenkilö