Tältä näytti Tikkalan kylätie 1932. Seuraavan mutkan takana tänä kesänä sijaitsee Jukolan kisakeskus.
Mikkelin eteläreunalla, vanhojen peltojen ja hiljaisten metsien keskellä sijaitsevassa Tikkalassa, on ollut asutusta ja elämää jo vuosisatojen ajan. Kesäkuussa pieni kylämme saa vieraakseen tuhansia ihmisiä eri puolelta Suomea ja myös maailmalta, kun Jukolan viesti saapuu Tikkalaan. Hetkeksi vanhat pellot muuttuvat telttakyliksi ja naavapuiset metsät vastaanottavat valtavan määrän viestisuunnistajia.
Kylälle saapuessa astut jäljille, joita on aikanaan kulkenut sitkeä ja kekseliäs kyläyhteisö. Monet Tikkalan kylätien varrella olevat tilat ja talot ovat kulkeneet omassa suvussaan jo useiden sukupolvien ajan. Vaikka nykyään toiminta tiloilla on hiipunut ja kylätie käynyt hiljaisemmaksi, ennen oli toisin.
Perimätietoa Tikkalasta
Yli sata vuotta sitten kylällä oli omasta takaa tekijöitä joka lähtöön: taitavia puuseppiä, veneenrakentajia ja astian tekijöitä. Muutamalla oli hallussa parrujen veistotaito, yhdellä kattopäreiden höyläys. Kalamiehiä löytyi joka talosta – eräällä oli nuotta, jolla vedettiin kalaa läheisestä Naarankijärvestä. Kyläläisten omista antimista riitti välillä myytäväksikin. Mikkelin torille vietiin myyntiin eläinten lihoja, perunoita, omenoita, marjoja ja kalaa. Tuolloin metsistä löytyi runsaasti ahomansikoita, joita vietiin myös torille. Eräs kyläläinen kulki pitkän torimatkan usein jalan, kori käsivarsillaan. Korissa oli Porkos omenoita, joita hän myi markan kappaleelta.
1900- luvun alkupuolella Tikkalan kylän useammalla pellolla oli kyläkeinuja. Suuri nelitankoinen, useamman istuttava keinu oli suosittu huvitus. Keinujia tuli jopa lähikylistä saakka. Viimeisin kyläkeinu rakennettiin vuonna 1936, nykyään niistä on jäljellä vain tarinat.
Telttapaikoille tulevat kisaajat majoittuvat Tikkalan pelloilla, joissa näkymät näyttivät kesällä 1941 tältä.
Juhannuksena poltettiin kokkoja useamman talon mailla, tästä muistuttavat vieläkin kylätien varrella sijaitsevat Kokkokivi sekä Kokkokallio. Myös soittajia löytyi useammasta talosta ja juhannustanssit olivat helppo järjestää omasta takaa. Kylällä oli muutama taitava viulunsoittaja ja pari hanurinsoittajaa sekä mandoliinimies. Nuo ”Kokkotanssit” olivat myös niin kuuluisia, että kansaa kävi Mikkelistä, Ristiinasta ja Otavasta saakka.
Kuvassa kylän soittajia 1920-luvulla.
Paikasta toiseen kuljettiin kyläpolkuja pitkin, jotka ulottuivat Tikkalan perukoille asti ja siitä eteenpäin muihin kyliin. Niitä käyttivät mm. koululaiset, jotka talvisin oikaisivat järven yli. ”Possakantekijät” eli urakkatyötä tekevät torpparit ja kalamiehet kulkivat polkuja myös ahkeraan. Polut kulkivat lampien rantoja ja soiden laitoja torpasta toiseen.
1900- luvun alkupuolella kylän koulunkäyntiolot olivat heikot ja kiertokoulut muodostivat jonkinlaisen alkeisopetuksen. Kaikilla ei ollut siihenkään mahdollisuutta, monen lapsen täytyi jo pienenä ryhtyä töihin. Itseopiskelu saattoi olla ainoa keino oppia lukemaan ja laskemaan. 1920-luvulla Tikkalan lapset alkoivat käymään kansakoulua Otavan Liukkolassa. Koulumatka oli pitkä ja lapsille saatettiin varata majapaikat lähempää koulua, moni halusi kuitenkin kotiin yöksi. Vuonna 1931 valmistui Otavan kansakoulu ja se helpotti koulunkäyntiä merkittävästi.
Metsätyöt talvisin muodostivat olennaisen osan elämästä. Talvisavotat toivat lisäansioita niukkoihin oloihin. Syksyisin oli pinotavaran tekoa ja talvisin tukkien tekoa ja ajoa. Kaikki havupuut täytyi kuoria, se oli pakkasella kovaa hommaa. Vuosina 1939–43 valtion metsähakkuu ja hevosajo muodostivat suuren savotan, samaan aikaan sota riehui Karjalan kannaksella sekä koko itärajalla. Syksyllä 1960 alkoivat Metsähallituksen metsässä suuret hakkuut. Silloin tehtiin autotiet metsiin, joten hevosajomatkat lyhenivät.
Naarangin mylly
Yhden Jukolan viestin teltta- alueen laidalla virtaa joki, jonka varrella kaartuvien tuomien katveessa lepää sammaleen peittämänä myllynkivi. Paikalle rakennettiin vuonna 1854 vesimylly, joka oli yksi Mikkelin kaupungin 14. veromyllystä. Mylly oli pieni, yhdellä kiviparilla jauhava laitos, jolla mylläri jauhoi vuodessa noin 450 tynnyriä viljaa jauhoiksi. Vanhan vesimyllyn kivirauniot ovat yhä nähtävissä – muistona ajasta, jolloin virtaava vesi toi leivän kyläläisten pöytiin.
Otavan Kirkkokivet
Jukolan viestin rasteja kulkiessa, kuljetaan samoissa metsissä, joissa aikanaan kulkivat myös peuranpyytäjät palvoen pyhiä kiviä. Syvällä Tikkalan takametsissä kohoaa vaikuttava siirtolohkareiden muodostama kivikko, jonka suurimmat monoliitit kohoavat 18 ja 15 metrin korkeuteen. Kivet muodostavat kirkkoholvimaisen rakenteen. Perimätiedon mukaan ne olivat ennen kristinuskon tuloa pakanallinen uhripaikka, mahdollisesti myös osa peuranmetsästyksen riittejä. Myöhemmin ne olivat osa kirkkopolkua Mikkeliin ja Otavaan. Lohkareiden suojissa levähdettiin, yövyttiin sekä hyvästeltiin viimeisellä matkallaan olevat vainajat.
1800-luvun loppupuolella pontikankeittäjät valtasivat alueen, mutta saivat väistyä, kun partiolaiset ottivat alueen leiripaikakseen 1950- luvulla. Partiolaisten ansiosta erikoinen kivikko sai mainetta ja sinne saatiin opastettu polku. Vuonna 1992 kivet rauhoitettiin luonnonmuistomerkiksi. 2000- luvulla Tikkalan kylätoimikunta ja Mikkelin riistamiehet kunnostivat polun ja rakensivat laavun nuotiopaikkoineen. Nykyään tämä vuosituhansia vanha ”metsäkansan temppeli” tunnetaan kautta maan nimellä Otavan Kirkkokivet.
Vajaan parin viikon päästä Jukolan viesti kuljettaa suunnistajat näille samoille, ikivanhoille kulkureiteille. Lämpimästi tervetuloa Tikkalaan- hiljaisten metsien, kirkkaiden metsälampien ja pyhien kivien maille.
Terveisin
Nina Valkonen
Teksti pohjautuu Tikkalan kylän perimätietoon – otteita Onni Tuukkasen muistelmista.
Terveiset kylältä kirjoitti Nina Valkonen, itsekin jo neljännen sukupolven kyläläinen. Kiinnostukseni lapsuudenmaisemien menneisiin aikoihin sekä pohjaton uteliaisuus ja ihmettely, ovat johtaneet tutkimaan tarkemmin kylän paikallishistoriaa ja tallettamaan perimätietoa. Isäni kuoleman jälkeen hänen tavaroistaan löytyi kyläläisten kirjoittamia muistelmia ja valokuvia 1900-luvun alun elämästä. Kirjoitusten kautta oli haluttu jättää meille jälkiä menneiltä ajoilta. Niiden julkaisu oli aikanaan jäänyt vaiheeseen ja koin, että minun tehtäväni oli viedä työ loppuun. Matkan varrella olen päässyt tutustumaan entistä syvemmin kotikylääni. Olen saanut istuskella nykyisten kyläläisten luona tuntikausia kahvitellen ja muistellen yhdessä esivanhempiemme tarinoita. On katseltu valokuvia, käyty tutkimassa vanhoja raunioita ja löydetty kysymyksille vastauksia. Tästä kaikesta alkoi syntyä kirja, jonka työstäminen alkaa olla jo loppusuoralla. Nyt minulla on ilo jakaa pieni palanen tätä perimätietoa myös Jukolan viestin väelle – ja lunastaa lupaus edesmenneille muistelmien kirjoittajille Te jätitte jälkiä meille.
Kuvassa allekirjoittanut 1980-luvulla vanhan talon rappusilla, lapsuuden maisemissa. Samalla paikalla 1912 isänisänisäni teki talokaupat ja siitä alkoi tarinamme tällä kylällä.