Se ei ollut mikään viiden tähden kartta
On Mikkeli-Jukolan maastoissa Tikkalan perämetsissä aiemminkin suunnistettu. Vuonna 1978 alueella järjestettiin Mikkelin Suunnistajien toimesta tarkkailukilpailu. Tuo ”tarkkailu” tarkoitti hiukan tavanomaista kisaa tärkeämpää tapahtumaa, jossa parhaille jaettiin osallistumisoikeus SM-kisoihin – vastaa siis nykyistä SM-kisan karsintaa. Osanottajia lienee ollut tuhatkunta.
Olinhan siellä minäkin, vielä nuorten sarjalaisena. Noista ajoista on vuosia mennyt sen verran, että olen täysin unohtanut valtaosan tuon ajan kisoistani. Mutta tämän Tikkalan tapauksen muistan oikein hyvinkin, ja taitaapa olla sama ilmiö muutamilla muillakin nykyisillä veteraanisuunnistajakavereillani – se tarkkailukisa oli ikimuistoista seikkailu-urheilua parhaimmillaan.
Tikkalan ja Vatilan välinen maasto on korkeuserojen ansiosta hienoa suunnistusseutua, ja tuolloin puuston keski-ikä oli nykyistä korkeampi. Voidaan puhua korpimaastosta, joka jo sellaisenaan toi pientä jännitystä. Mutta se mikä teki kisasta erityisen oli kartta. Viisivärinen suunnistuksen erikoiskartta 1:15000, käyräväli 5 m kuten silloin oli tapana karttaa kilpailukutsussa kuvailla. Kartan tekijää ei mainittu, mutta kyllä se tiedettiin Markku Monosen tekemäksi. Tunsin Markun etäisesti, hän oli minua vain vähän vanhempi mutta paljon minua parempi suunnistaja, Enonkosken poikia. Jos niihin aikoihin olisi järjestetty JWOC-kisoja, olisi Markku ollut aina ennakkosuosikki. Hän oli maaotteluvoittaja ja moninkertainen nuorten Suomenmestari, välillä ylivoimainenkin. Kunto oli terästä ja taitopuoli hallussa. Hän oli kesätöinään jo ehtinyt tehdä Savonlinnan suunnalle useita hyviä karttoja.
Ristilammen seutua 1978
Mutta takaisin Tikkalaan. Olikohan Markulla tullut sen kartan kanssa vähän kiire? Ehkä hän oli luvannut tehdä laajan korpimaaston kartan hieman liian tiukalla aikataululla. Sen ajan pohjakartat olivat nykyisiin verrattuna heikkoja, ja paikoin maasto oli täynnä pienmuotoja. Kuusikon keskeltä kartoittaja lienee löytänyt lukemattomia jyrkänteitä, kiviä, kumpareita ja kaikkea muuta kartalle laitettavaa sälää. Mutta kun kiire painoi päälle, ei kaikkia kohteita ehtinyt havaita. Urakan deadline oli kesäkuussa 1978, ja varmaan jo edellisenä syksynä oli Markku joutunut hieman pidentämään askelta kartoitusreissuilla. Olisi pitänyt ehtiä treenata, ja maanmittausteknikko-opinnotkin Mikkelin Tekussa olisi pitänyt ehtiä hoitaa. Pieni pelastus oli kevättalven 1978 hyvä hankikanto. Suksipelissä matka joutui nopeammin kuin jalan. Huono puoli oli se, että jyrkkäpiirteisessä maastossa oli sukset jalassa aika hankala edes yrittää nousta niiden lukemattomien mäkien päälle. Välillä kartoittaja joutui siis arvailemaan, eikä arvaukset aina kohdalleen osuneet. Taitavana suunnistajana Markulla oli myös erinomainen karttamuisti. Hän saattoi hyvinkin muistaa havainneensa hiihtäessään siellä erään mäen rinteessä kolme kiveä, sittenhän ne oli kämpille palattua helppo lyijykynällä piirtää melkein oikein.
Markku sai kuitenkin kartan valmiiksi, ehkä siinä piti välillä hiukan venyttää päivää ja yötäkin. Kilpailuaamu koitti, ja suunnistajia alkoi kertyä Vanhatalon tilan pellolle. Luettiin ilmoitustaululta kilpailuohjeet. Joku ehkä vähän mietti, mitähän tuo tarkoittaa kun ratamestari on jatkanut sitä tavanomaista ”suunnistuksen erikoiskartta”-tekstiä muutamalla lisälauseella kuten ”kartasta puuttuu joitakin isoja suoalueita”. Mutta onhan se selvä, ettei keväthangilla reipasta vauhtia hiihtävä kartantekijä ole välttämättä havainnut missä kohdassa metsä suoksi vaihtuu.
Ykkösväli Kirkkokivien suuntaan
Kilpailijan näkökulmasta kartta toimi aluksi ihan hyvin. Minulla on tallessa huolellisesti kansioon taitettuna tuo oma kartta, johon olen piirtänyt kulkemani reitin. Lähtöpaikka oli polulla, sitten olen juossut pari sataa metriä heinäpellon laitaa, sitten lammen rantaa. Mutta siihenpä loppuivat nämä johdattelevat kulku-urat, ja alkoi seikkailu. Piirtämäni viivan mukaan olen juossut mäen yli kohti ykkösrastia, mutta tuo viiva menee pian hapuilevaksi. Rasti on löytynyt pienen pörräämisen jälkeen. Ei se mitään, kaikillehan tuollaisia pikkuvirheitä noina aikoina tuli, mutta ne laskettiin kohinaksi. Oma suunnistukseni on ilmiselvästi mennyt aika pian peukut pystyyn –tyyppiseksi. Ja tuohon maailmanaikaan tämä peukuttaminen tarkoitti eri asiaa kuin nykyään. Erään rastin viereen olen kirjoittanut kisan jälkeen ”lampi puuttui kartalta”. Kun nyttemmin tein tätä Mikkeli-Jukolan karttaa juuri samalta alueelta, tarkistin asian. Kyllä vain, pieni lampi sieltä löytyi erään suon keskeltä. Oli tainnut Markulle aikoinaan käydä niin, että kyseinen suo on vuonna 1978 ollut ojittamatonta avosuota. Ei se ole lainkaan helppoa havaita kovan hangen alla olevaa lampea avosuon keskellä. Se jää minulle mysteeriksi, minkä vuoksi tuon kartan korkeuskäyrät muutamassa paikassa katkeavat kesken kaiken. Olisiko Markun tussipiirtimesta loppunut väriaine puhtaaksipiirtovaiheessa. Tuo karttahan on kokonaan käsin piirretty, kun OCADia ei oltu vielä tuolloin nähty unissakaan.
Mutta niin vain olen itse tuon kisan maaliin saakka selvinnyt, ja jopa niin hyvin että sain sen tavoittelemani osallistumisoikeuden SM-kisoihin.
Markku taisi saada tuosta Tikkalan kartasta jonkin verran kriittistä palautetta, ja hän jätti sen jälkeen suunnistuskartoitushommat vähemmälle. Päästyään kuitenkin maanmittausteknikkona töihin Savonlinnan tekniseen virastoon, niin 1979-1982 syntyi urakkapalkan vaihduttua kuukausipalkkaan useita hyviä suunnistuskarttoja Itä-Savon alueelta. Kilpasuunnistajana hänellä alkoi myös innostus laskea, kun nilkkojen nivelsiteet eivät enää kestäneet hänen rajua maastoaskeltaan. Viimeiset kisansa hän suunnisti Olavin Rastin kovassa viestijoukkueessa 1980-luvun alussa. Sen jälkeen hän löysi elämässään uusia arvoja, ja teki muun muassa työuran maanmittausteknikkona ulkomaan projekteissa Lähi-idässä.
– Jussi Silvennoinen –
Markun kollega
