Mitä tekee valmentaja, kun urheilija seisoo lähtöviivalla kartta kädessään ja katse tiukasti ensimmäisessä rastissa?
Ei juuri mitään.
Ainakaan ulospäin ei välttämättä näytä siltä. Valmentaja seuraa sivusta, odottaa ja tietää, mitä urheilija osaa. Ennen ja jälkeen kilpailun tai harjoituksen valmentaja on suunnitellut, keskustellut ja kannustanut. Ja vienyt rasteja metsään.
Vuokatti-Ruka Urheiluakatemiassa valmentava Joni Korhonen kertoo, että valmentajan työ on voinut alkaa viikkoja jo ennen harjoituksia ajantasaisten karttojen valmistuksella ja ratojen suunnittelulla.
Mutta on valmentamisessa on muutakin tärkeää.
“Valmentajan tärkein tehtävä on auttaa suunnistajaa oppimaan tuntemaan oma tekemisensä. Tämä alkaa kuuntelemisesta ja oikeiden kysymysten esittämisestä. On tärkeää oppia ymmärtämään, kuinka urheilija ajattelee ja tunnistaa hänen vahvuutensa, joiden ylläpitämisen ohella voidaan pureutua kehityskohteiden kehittämiseen”, Korhonen sanoo.
Tärkeää Korhosen mielestä on myös olla läsnä urheilijoiden arjessa, vaihtaa kuulumisia ja sovittaa koulu- sekä urheiluarkea yhteen.
Valmentajan päivänä kiitetään koutsia
On arvioitu, että Suomessa on noin 80 000 urheiluvalmentajaa. Osa valmentajista valmentaa työkseen, mutta valtaosa toimii vapaaehtoispohjalta. Valmentajilla on valtava vaikutus urheilijoiden elämään ja koko yhteiskuntaamme. Valmentajia kannattaa kiittää jokaisena päivänä, mutta erityisen hyvä päivä kiitoksille on Valmentajan päivä 25.9.
Valmentajan työ jää usein tulosten ja kilpailusuoritusten taakse piiloon. Valmentajan päivänä onkin hyvä pysähtyä hetkeksi tärkeän taustavoiman äärelle – ja kiittää koutsia.
Aina kiitos ei kuitenkaan tule urheilijoilta valmentajalle suoraan.
”Nuoret ovat kyllä arjessa ja somessa löytäneet keinot kertoa, ettei tekemäni työ ole ollut aivan yhdentekevää heille”, naurahtaa Korhonen.
Korhosen myös muistuttaa, ettei jokaisen valmentajan tarvitse mahtua yhteen muottiin:
“Eri valmentajilla on erilaiset vahvuusalueet, ja pienilläkin teoilla voi olla nuorille suuri merkitys. Joskus tärkeintä voi olla vain pysähtyä, kysyä kuulumisia ja myös kuunnella vastaus”.
Kuva ja teksti: Hannele Hyvärinen