Jukolan viestiin osallistumista ei kannata eikä tarvitse pelätä, vaikka suunnistustaidot tuntuisivatkin vajavaisilta. Tai vaikka juoksukunto ei olisi ihan tapissaan. Tai edes vaikka molemmissa olisi reilusti parantamisen varaa.
Tämä on kertomus siitä, kuinka hienoja muistoja maailman suurimmasta suunnistustapahtumasta jää, vaikka olisi avausosuudella viimeinen.
Muutaman kuntosuunnistuksen kokemuksella
Alku oli komea.
Sibeliuksen Karelia-sarjan musiikki soi ämyreistä kovaa, kun minä ja yli 1300 muuta juoksijaa rynnistimme matkaan Sippu-Jukolan avausosuudelle kesäkuisena iltana vuonna 2005. Tuntui upealta olla mukana samassa kilpailussa maailman parhaiden suunnistajien kanssa.
Idea Kymen Sanomien joukkueen osallistumisesta Jukolaan oli syntynyt joskus keväällä, pari kuukautta ennen h-hetkeä. Joukkue saatiin toimituksesta helpohkosti kokoon, vaikka lähes kaikkien suunnistustausta oli harrastajaporukoista tuttua ”viimeksi näin kartan armeijassa” -mallia. Joukkueen tähti oli urheilutoimituksen entinen avustaja, jolla oli kokemusta kuntorastien järjestämisestä Haminan suunnalla.
Ehdimme käydä yhdessä kuntorasteilla ennen Jukolaa ehkä kolme tai neljä kertaa, mutta juoksuharjoittelu jätettiin kunkin omalle vastuulle. Päätin yhdistää työn ja treenin juoksemalla pari kertaa kotoa työpaikalle noin kuuden kilometrin matkan. Jälkimmäisellä kerralla revähti pohje.
Fysioterapeutti hoiti vammaa jollain ultraäänivempeleellä ja kehotti samalla hommaamaan kunnolliset juoksutossut marketin alennuslaarista ostettujen tilalle. Tottelin, ja pohjekin tuli ajoissa jukolakuntoon.
”Valitset vain oikean jonon”
Teoriavalmennusta karttamerkeistä ja kompassin käytöstä olimme saaneet Kymin Suunnistajien kokeneelta Jukola-kävijältä. Kisapäivänä kysyin mentoriltamme vielä viime hetken taktisia ohjeita. Piti kuulemma juosta muiden mukana K-pisteelle, ja koska ensimmäinen rasti olisi todennäköisesti hajontarasti, ”valitse vain oikeaan suuntaan lähtevä jono ja seuraa sitä”.
K-pisteelle metsän reunaan oli lähdöstä matkaa ehkä kolmisensataa metriä. Koska ensikertalaisina lähtöpaikkamme oli takarivissä, enkä todellakaan ollut porukan nopeimpia, K-pisteellä ei varsinaisesti ollut enää tungosta ryhtyessäni mietiskelemään sitä oikeaa jonoa.
Matkaa avausrastille oli hurjat 2,7 kilometriä. Vasemmalta olisi kulkenut tie 200 metrin päähän, mutta jostain syystä päätin lähteä kompassisuunnalla yksin tiheän metsän läpi suoraan kohti rastia. Tai no – suoraan ja suoraan…
Löysin ensimmäisen rastin yhden tunnin, 39 minuutin ja 28 sekunnin kuumeisen etsiskelyn jälkeen. Ja sittenkin ilmeisesti vain siksi, että rastia lähestyi vasemmalta – sieltä tien suunnasta – kiiltomatojono. Selvisi, että olin ensimmäisellä rastilla samaan aikaan viestin kärjen kanssa. Kärki vain oli toisella osuudella…
Yhdessä eksyksissä
Jäljellä oli 23 rastia. Onneksi en ollut yksin.
Epilän Esan kakkosjoukkueen aloittaja, nuori nainen, oli myös eksyksissä. Hän sanoi palaavansa lähtöpaikalle, koska ei uskaltanut jäädä yksin pimenevään metsään harhailemaan. Ehdotin, että suunnistetaan yhdessä, koska mahdolliset toiveet huippusijoituksesta olivat jo menneet. Meillä oli eri hajonnat, joten etsimme yhdessä molempien rastit.
Sanotaan, että Jukolassa on etenkin jälkipään menijän jopa helpompi suunnistaa kuin kuntorasteilla, sillä metsään muodostuu edellä menevien jäljiltä polkuja. Meillä edellä menneitä oli yli 1300, joten polut olivat selviä ja niitä seurailemalla suunnistus sujui meidän mittapuumme mukaan ilahduttavan hyvin. Mitä nyt yhdeksännelle rastille tuli toinen pikku pummi, sellaiset reilut puoli tuntia…
Pitkä yö – todella pitkä
Olimme valmistautuneet Jukolaan hankkimalla yhtenäiset kilpa-asut ja vuokraamalla järjestäjiltä puolijoukkueteltan. Sitä vähän etukäteen pohdittiin, että pitäisikö myös kakkososuuden juoksijalle ostaa halpa otsalamppu. Ei ostettu, kun ajateltiin, että ehtiihän sen avaajalta vaihtaa, ja jälkeenpäin ymmärsimme kuinka liikuttavaa koko pohdinta lampusta oli ollut: kun kulttuuritoimituksen Päivi puoli viiden aikaan aamulla pääsi kakkososuudelle, oli aurinko jo aika korkealla.
Osuusaikani oli 5 tuntia, 30 minuuttia ja 50 sekuntia. Epilän Esan matkakumppanini oli loppuviitoituksella sen verran enemmän voimissaan, että ehti perille neljä sekuntia aikaisemmin. Olimme vaihdon lähestyessä ajoittaisista onnistumisista rohkaistuneina tuumineet, että ”kyllä me varmaan ainakin kymmenen joukkuetta ollaan voitettu”, mutta se ajatus mureni äkkiä, kun kenttäkuulutus kertoi, että ”nyt ovat kaikki ensimmäisen osuuden viestinviejät saapuneet vaihtoon”.
Surkeita, mutta hienoa kokemusta rikkaampia
Kymen Sanomien joukkueen Jukola-debyytti päättyi hylkäykseen, kun kuutososuutta suunnistanut urheilutoimituksen kesätoimittaja Ville kadotti ensin piilolinssinsä, taittoi sitten puolisokeana nilkkansa ja joutui lopulta keskeyttämään.
Kolmososuudelle aamun yhteislähdössä startannutta kulttuuritoimittaja Mattia taas odoteltiin perille vielä maalin sulkemisen jälkeenkin. Uupunut taivaltaja saapui lopulta perille iltapäivällä yli kuuden tunnin matkanteon jälkeen ja sai kotiinlähtöä tehneiltä ajanottajilta tunnustuspalkinnoksi Jukola-lippiksen – samanlaisen kuin Kalevan Rastin voittajajoukkueelle annettiin.
Olimme siis surkeita, mutta kokemus oli hieno ja opettavainen. Kyllä siinä paatuneen urheilutoimittajankin näkemys suunnistuksesta huippu-urheiluna avartuu, kun ykkösosuutta eteenpäin puuskuttaessa ohi ryskää viidennen osuuden väkeä. Sippu-Jukolan jälkeen Kymen Sanomien urheilusivuilla alettiinkin kertoa suunnistuksesta moninkertaisesti aiempaa enemmän.
Muutamalle meistä seitsemästä suunnistuksesta tuli jukolavisiitin jälkeen pysyvä harrastus. Kenellekään se ei ollut kauhukokemus, ja vuonna 2011 Virolahden Salpa-Jukolassa osallistuimme uudelleen. Saimme tuloksen ja voitimme yhden joukkueen.
Molemmista kerroista on jäänyt hienoja muistoja: sykähdyttävät lähtörynnistykset, pimeässä metsässä etenevät valojonot, aamun valkeneminen metsän rikkumattomassa hiljaisuudessa ja teltoilla tiivistyvä joukkueena tekemisen tunne.
Jukolassa voitoista kilpailee aina oikeasti vain muutama kymmenen joukkuetta. Sitten on paljon muita tavoitteellisesti harjoittelevia kokoonpanoja – ja lopuksi iso joukko niitä, joille voitto on jo se, että saa tuntea osallistuvansa samaan kilpailuun, samaan aikaan ja samoilla säännöillä maailman parhaiden lajitoverien kanssa. Ei ole kovin montaa muuta urheilun suurtapahtumaa, jossa se olisi mahdollista.
Jukka Lehtoranta
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva entinen Kymen Sanomien urheilutoimittaja