– GPS oli jo nähty, mutta suunnistajan realismia ja perspektiiviä ei oltu pystytty avaamaan. Sitä vauhtia, jolla huiput pistelevät menemään, piti pystyä välittämään.
Näin tuumi Timo Mikkola ennen suunnistuksen MM-kisoja Vuokatissa vuonna 2013. Syntyi ajatus juosta kameran kanssa suunnistajien perässä ja kuvata sitä, millaista kyytiä metsissä mennään. Nykyisin juoksukameroista on tullut isojen kisatapahtumien arkipäivää, ja ne ovat olennainen osa kehitystä, joka on tehnyt suunnistuksesta mainion tv-lajin.
– Aluksi tein tätä yksin, mutta homma on laajentunut. Nyt kuvaajia on kolme, ja minä pysyn täällä huoltokopilla, Mikkola kertoo.
Kolme juoksijaa Kotka-Jukolassa ovat Jeremias Lipsanen, Topi Huttunen ja Juho Neuvonen. He kaikki ovat maastohiihtäjiä. Kova kunto on juoksukamerahommissa pakollinen vaatimus, vankka suunnistustausta ei niinkään. Ei siitä toki haittaakaan ole.
– Sen verran pitää osata suunnistaa, että löytää varmasti vaaditulle rastille ennen kilpailijoita, Jeremias Lipsanen, 30, sanoo.
Lipsasen, Huttusen ja Neuvosen seurantaurakka on jaettu kolmeen osaan: yksi päivystää lähtö- ja maalialueella, yksi kilpailualueen keskivaiheilla ja yksi kauimmaisessa maaston osassa. Suunnistajien perään sännätään kamera kourassa ennalta määrätyiltä rasteilta tv-ohjaajan komentojen mukaan.
– Ohjaaja sanoo ketä seurataan. Kärjen perässä yleensä mennään, mutta joskus pyydetään kuvaamaan vaikkapa pronssikamppailua. Me vain suoritamme, komennot tulevat muualta, Lipsanen kertoo.
Kamerakolmikko on hoitanut Kotkassa sekä Venlojen että Jukolan viestien kuvaamiset. Juostavaa tuli 30–40 kilometriä hiihtomiestä kohden.
– Haaste on se, että kestää matkan ja sen huippujen vauhdin. Kovaa ne menevät. Se on itsensä ylittämistä, Lipsanen kuvailee.
Käsi on ensimmäinen vakaaja
Kuvaajilla on selässään viitisen kiloa painava reppu ja kädessä noin puolentoista kilon painoinen kamerakalusto. Voisi luulla, että kamera on kiinnitettynä kuvaajan päähän, mutta käsivara on kuvausjäljen kannalta parempi vaihtoehto.
– Kameroissa on tietysti vakaajat, mutta käsi on se ensimmäinen vakaaja. Jos kamera olisi kiinni päässä, kuva heiluisi paljon enemmän, Mikkola kertoo.
Tekniikka kehittyy kaiken aikaa, ja yleensä kuvaaminen sujuu isommitta ongelmitta. Lauantaina pieniä ongelmia aiheuttivat Venlojen viestin alkuvaiheiden sähkökatkot, jotka katkaisivat myös yhteyden tv-ohjaajan ja juoksukameran kuljettajan välille.
– Vähän aikaa mentiin ilman ohjeita, kun menetettiin keskuksen komento, Lipsanen kertoi.
– Juholta putosi lisäksi vauhdissa puhelin varvikkoon, eikä sitä voinut pysähtyä poimimaan. Onneksi se löytyi myöhemmin.
Lipsanen on Jukolassa juoksukamerahommissa kolmatta kertaa. Eikä kaikesta päätellen viimeistä.
– Onhan se hieno fiilis, kun saa olla toteuttamassa tällaista suoraa lähetystä, hän sanoo.
Teksti ja kuvat: Jukka Lehtoranta – Jukola-toimitus
