Elämää Jukolan metsissä – vitososuus

Jukolan viestiä on mahdotonta järjestää ilman saumatonta yhteispeliä kilpailumaaston metsänomistajien kanssa. Jukolan saaminen omille maille on usein myös ylpeyden aihe.

”Se, että Jukolaa juostiin ’meiän metässä’ on monille sukupolven kohokohtia.”

— Jussi Pasanen

Pasanen tietää sen varsin hyvin, sillä Kotka-Jukolaan saapuvan Pasasten perhejoukkueen isäntä toimi 25 vuotta sitten Jurvan Nikkari-Jukolan pääsihteerinä. – Pesti opetti minulle hyvin paljon myöhempää elämää varten, Pasanen muistelee. Nyt Pasanen palvelee metsänomistajia ”tiskin toisella puolella” Etelä-Pohjanmaan metsänhoitoyhdistyksen toiminnanjohtajana. – Maanomistajat ovat luonnollisesti Jukolan viestin järjestäjien tärkein yhteistyökumppani, Pasanen toteaa. Maanomistajat ovat myös voimavara järjestäjille. – Kaikki maanomistajat kutsutaan perinteisesti seuraamaan kilpailua, mutta heistä löytyy myös kökkäporukkaa kuten meillä päin talkoolaisia kutsutaan, Pasanen tietää. Ilman maanomistajien lupaa viestin järjestäminen olisi mahdotonta. – Jokaisen kanssa sovitaan ehdot, kuinka heidän maallaan toimitaan. Sopimusten lukumäärä vaihtelee vuosittain maanomistusolojen mukaan. Nikkari-Jukolassa tehtiin pari sataa sopimusta. – Tilat ovat meillä pitkiä ja kapeita. Joskus Jukola on järjestetty lähes kokonaan Puolustusvoimien hallinnoimilla mailla.

Herkimmät maastot jätetään rauhaan

Jokaiseen metsän kolkkaan suunnistajilla ei ole asiaa. Ratamestarit ottavat maanomistajien kanssa sovitut asiat työssään huomioon.

”Erityisen herkät alueet kuten tietyssä kehitysvaiheessa olevat taimikot, riistansuoja-alueet ja erityisen tärkeät luontokohteet rajataan kartoissa suunnistuksen ulkopuolelle.”

Jukolan viestille on kunnia-asia, että kisapaikka jää mahdollisimman hyvään kuntoon osallistujien ja yleisön jäljiltä. – Kaikki rakenteet ja roskat korjataan pois. Tottakai maastoon syntyy uria, mutta yllättävän nopeasti heinät palaavat uria peittämään.

Metsämiehen tarina

Varsinkin menneinä vuosikymmeninä metsä oli maaseudulla luontainen ympäristö sekä lapsuuden harrastuksille että tulevalle työuralle – niin Pasasenkin kohdalla. – Keiteleen Leppäselän kyläkoulun ala-asteen opettajan ohjelmassa oli suunnistusta joka syksy ja kevät. Siitä se alkoi. Metsästä löytyi työurakin. Pasanen valmistui metsätalousinsinööriksi Kotkan silloisesta ammattikorkeakoulusta vuonna 1997. Perinteet siirtyvät myös seuraavalle sukupolvelle. Pasasten perhejoukkueessa on suunnistajia kolmessa sukupolvessa. – Joukkueessa on minun lisäksi setä, veli, kaksi poikaa ja kaksi serkkua. Ensimmäisen kerran Pasaset nähtiin Jukolassa 2019 Kangasalalla Pasasen 50-vuotispäivän kunniaksi. – Tulemme mielellään myös Kotkaan. En muista kävinkö tutustumassa kilpailumaastoon jo opiskeluaikoina. Perhejoukkuetta motivoi yhdessäolon ja suunnistuksen riemu ja hyvin varovainen tulostavoite. – Leikillisesti olemme puhuneet sijoittumisesta tonnin joukkoon. Isä on varannut itselleen kolmososuuden.

”Pisin osuus ajoittuu kesäiseen aamuyöhön, jolloin luonto ja yön äänet ovat kauneimmillaan.”

— Jussi Pasanen

Ensimmäisen Jukolan suunnistajana Pasanen koki vuonna 1989 Keiteleen Nujun joukkueessa. Sen jälkeen viestejä on kertynyt parikymmentä.

Myrskyn jälkeen

Metsänhoitoyhdistyksen toiminnanjohtajaa työllistää juuri nyt eniten viime joulukuun Hanneksen päivän myrsky. – Nurin on vieläkin satoja tuhansia kuutioita puuta. Kevään lämpimien säiden vuoksi tukkipuun korjuun osalta peli on pian menetetty hyönteistuhojen vuoksi, Pasanen noituu. Myrskytuhoalueen kuitupuulla on hieman enemmän aikaa ehtiä tehtaille ennen pilaantumista. – Tässä tapauksessa luontoon mahdollisesti jäävä lahopuu ei paljon lämmitä metsänomistajien mieliä, Pasanen sanoo. Pasanen haastaa Elämää Jukolan metsissä -juttusarjan kuudennelle osuudelle Stefan Borgmanin Sipoosta.