Mitä mahtaisivat 1800-luvulla eläneet Aleksis Kivi (vasemmalla) ja Johan Ludvig Runeberg sanailla, jos näkisivät millaista on maailmanmeno nykyään?
J.L.Runeberg: Toivat sitten tänne Porvooseen kisan, jolle on annettu nimi sinun kirjastasi, Jukolan viesti.
Aleksis Kivi: Sinä olit varmaan vähän liian hieno niille – kansallisrunoilija ja kaunopuheisuuden dosentti. Minä olen sentään juureva metsän poika ja kansalliskirjailija tuolta Nurmijärven Palojoelta.
Runeberg: Olisi minultakin löytynyt maanläheisiä tarinoita kisan nimeksi. Miltä kuulostaisi vaikkapa kisa nimeltä Hirvenhiihtäjät tai Vänrikki Stoolin tarinaviesti? Tai ehkäpä Saarijärven Paavon seikkailut?
Kivi: Sinulla näyttää tuo antiikin Kreikan runous olevan enemmän mieleen. Ei suomalainen Jukolan Jussi ja Venla sellaisesta välitä. Pääasia, että lukemaan oppivat.
Runeberg: Kyllä minäkin köyhiä ja oppimattomia ymmärrän. Pane leipään puolet petäjäistä, veihän naapurimme viljan halla. Samoin on minua lähellä Suomen luonto ja isänmaallisuus. Teinhän minä Maamme-laulun sanatkin. Ei laaksoa ei kukkulaa, ei vettä rantaa rakkaampaa.
Kivi: Minähän ne jo 15-vuotiaana suomensin, vaikkei niistä sitten virallisia tehtykään. Vaan kyllä meillä Nurmijärvellä on laaksoja ja kukkuloita ja luonnosta minäkin osaan kertoilla, että metsän poika tahdon olla, sankar jylhän kuusiston, Tapiolan vainiolla karhun kanssa painii lyön, ja maailma unholaan jääköön.
Runeberg: Hyvinhän sinäkin sanailet vaan viel uusi päivä kaiken muuttaa voi.
Kivi: No, niitä kaloja, joita ongimme, niitä saamme! Mutta iloliemistä sinä nyt et ymmärrä mitään.
Runeberg: Sen verran ymmärrän mitä on tarpeen. Fredrika joskus aina lorauttaa torttuihin vähän likööriä tai punssia.
Kivi: Se kuule on niin, että viinillä ja iloisella hummauksella on historiallinen oikeus aina vedenpaisumuksesta tähän päivään asti.
Runeberg: Minäpä olen kuitenkin naimisissa, kun sinä taas viiletät poikamiehenä ja naisia käyt naurattamassa. Tasan ei käy onnen lahjat.
Kivi: Näinhän se on, että nainen kaikkina aikoina on ollut se kivijalka, johon miehet, pojat, puolisot ja sotilaat ovat voineet tukeutua.
On täällä Porvoon Jukolassakin naisia kisaamassa. Heitä minä voisin luonnehtia samoin kuin Jukolan veljesten ihailemaa Venlaa. Kauniiksi kutsuttiin neitoa. Hänen hiuksensa olivat ruosteenkarvaiset, katsanto viekas ja terävä, suu myös sulava, ehkä melkein liian leveä. Varreltansa oli hän lyhyt, mutta harteva ja palleroinen, ja vahvaksi sanottiin häntä myös. Tämän kaltainen oli veljesten lempilintu männistön suojassa.
Runeberg: Voi se noinkin sanoa, vaikka minä kyllä hieman runollisemmin naisia kuvaisin.
Kivi: Vaan sinä se et tykännyt minun Seitsemän veljestä -kirjasta ja arvostelitkin sitä, mutta tehdäänkö sovinto ja nautitaan tästä Jukolan viestistä, kun kerran sinäkin luontoihmisiä olet.
Runeberg: Sopiihan se minulle, koska jotakin ehkä tietäisin, olinhan siellä minäkin. Kävin nimittäin jo katsomassa noita Epoon maisemia ja Jukola-keskusta. Hyvältähän siellä näyttää! Tulkoot Jukolan Jussit ja Venlat tänne sankoin joukoin. Ja minun patsastani voivat sitten myös käydä ihailemassa täällä Porvoon keskustassa.
Fakta:
Aleksis Kivi (1834-1872) on Suomen kansalliskirjailija Nurmijärven Palojoelta. Hänen kuuluisin teoksensa on Seitsemän veljestä, joka julkaistiin 1870. Tähän teokseen pohjautuu myös Jukolan viesti.
Johan Ludvig Runeberg (1804-1877) syntyi Pietarsaaressa, mutta muutti perheineen Porvooseen 1837. Hän oli runoilija, opettaja, pappi, toimittaja ja professori sekä kansallisrunoilija.
Teksti ja kuvat: Riitta Ketola