– Pienestä asti olen ollut ulkoilmaihminen. Kotikyläni on juuri Epoo, jossa olen syntynyt ja kasvanut, ihan aikuiseksi asti. Kaikki metsät, kaikki paikat kylän alueella ovat hyvinkin tuttuja, kertoo Sara Lappalainen.
Neljä Suomen ennästystä toissa kesän olympiakisoissa eli urheilun suurimmassa pyhätössä teki sanavalmiista, aurinkoisesta ja hauskasta Sarasta entistäkin pidetymmän suomalaisurheilijan. Ennätykset olympiakisojen semifinaaleista ovat seuraavat: 800 metriä 1.59,41 ja 1 500 metriä 4.02,35. Finaalipaikatkaan eivät toden totta olleet kaukana.
Joitakin kymmeniä vuosia aikaisemmin Epoossa, tulevissa Jukolan maastoissa, hiihdettiin, juostiin, pyöräiltiin, luisteltiin ja pelattiin, uitiin ja ratsastettiin. Ja leikittiin, paljon ja kaikkea.
– Leikkimme eivät aina olleet niin turvallisia. Välillä tuli kiivettyä paikkoihin, jotka eivät olisi tainneet läpäistä turvallisuusvaatimuksia, hymyilee Sara Lappalainen (s. Kuivisto). Ja hänen polkupyöränsä on kovasti kolistellen liikkunut vauhdikkaasti pitkin Epoon kylän metsäpolkuja.
Kuiviston kahta tyttöä ei liiemmin kuskattu. Jos halusi Porvooseen piti polkea. Eikä se oikein tuntunut missään koska olivat tottuneet ulkoilmaan ja raskaisiinkin kotitöihin esimerksiksi eläinten parissa. Ja ainahan he pyöräilivät.
Leikit veivät kohti jotakin
Uimisella oli aivan erityinen merkitys. Pitkänomainen metsälampi Hanhilampi (Gåsgårdsträsket) joka sijaitsee lähellä Jukolan kilpailukeskusta oli usein kylän lasten uintipaikkana. Sara mainitsee myös Virvikin, jonka rannan hän muistaa olleen silloin niin hieno.
– Ensi uimiset kun oltiin ihan pieniä olivat sellaiset että äiti puki meille pelastusliivit ja laittoi meidät veteen kellumaan, nauraa nykyinen huippujuoksija.
Sara oppi uimaan nuoruuden aikana. Oikeaa uimista, ei siis vain vedessä pitkään polskimista. Oleellinen taito, josta on ollut urheilijana suurta hyötyä. Kun uinti tulee vetoinakin ohjelmaan korvaavana harjoitteluna, kuten hänenkin urallaan on käynyt, etu on merkityksellinen.
Juoksusta puheen ollen Sara aloittaa sanoilla olen aina ollut vilkas ja energinen. Eihän Sara Kuivisto lapsena tai varhaisteininä edes haaveillut mistään olympiakisoissa urheilijana kilpailemisesta, vaikka juoksi enemmän kuin käveli.
Hän on syntynyt elokuussa 1991 ja alkanee kohta olla parhaimmillaan juoksijana. 1 500 metriä on nyt matkoista tärkein.
Jo lapsuudessa kilpailuvietti oli aivan hirveä, kuten hän asian ilmaisee. Hän yritti kirmaista tiettyjä epoolaisia polunpätkiä tai teitä aina vain kovempaa. Hän yksinkertaisesti kellotti. Sinänsä yleisurheilutunnit koulussakin sujuivat myöhemmin oikein hyvin.
Sen kilpailuvietin Sara kertoo häntä vähän vanhemman siskonsa tajunneen melko pian. Jos oli jonkinlainen kisa päällä kannatti usein luovuttaa ja antaa minun voittaa ettei tullut turhaa raivaria, hymyilee Lappalainen.
Myös Ari Suhonen (kaikkien aikojen 800 metrin miesjuoksija Suomessa), joka on menestyksekkäästi toiminut Saran valmentajana kohta 12 vuotta, kertoi jo vuosia sitten, että hänen suojattinsa kannattaa mieluiten juosta tietyt treenit ihan yksin. Ettei tule kilpailua silloin kun ei pitäisi.
– Suunnistuksesta tykkäsin kaikkein eniten silloin kun kanssani juoksi kaveri joka oli tosi hyvä suunnistaja, kertoo Lappalainen, hänelle ominaisella itseironisella tavalla. Silloin Sara sai juosta kovaa. Ehkä vaativa suunnistus ei ehtinyt avautua kun tekemistä oli muutenkin joka puolella, vaikka kartta ja kompassi toki tulivat tutuiksi.
Lapsuudesta pohjalla on myös ne lukuisat hiihtokilometrit Epoon maastoissa. Ladut olivat hyvät eikä lapsia tarvinnut ylipuhua pitkillekään lenkeille. Äiti voiteli sukset ja Humlan majalla sai hyvää lämmintä mehua. Lunta riitti ja Jukola-alueen isoille pelloille tytöt tekivät itsekin hiihtolatuja.
Luisteluunkin riitti heillä hyvin aikaa. Kuten kaikkialla Porvoon kylissä jääpallomaila ja punainen pallo saivat kyytiä iltapäivät pitkät. Epoon jää oli kyläkoululla ja Sara muistaa miten välitunneillakin lapset vetivät luistimia jalkaan vaikkei ehtinyt luistella kovin monta minuuttia.
Ratsastus jäi kuitenkin lopulta sivurooliin
– Sitten oli perheen ponit, jotka kiipesivät vaikka mitä vuorenrinnettä ylös. Kun olimme pieniä meille ostettiin shetlanninponi, joka kuoli vasta tänä keväänä, 37 vuotta vanhana. Se oli sellainen velikulta ja kiukuttelija. Usein maastolenkki päättyi siihen että sai kävellä tai juosta kotiin kun se heitti selästä, kertoo Sara.
Hän toteaa myös että tämä hankala Rudi taisi olla osasyynä siihen ettei hänestä tullut kilpailijaa hevoslajeissa. Siskosta, Hanna-Gretasta, sen sijaan tuli esteratsastaja. Elämä hevosten kanssa oli kuitenkin molemmille tärkeää. Hyötyliikuntaa siinäkin tuli, pohjat urheilulle. Kaikki tavallaan kasvatti lapsia kestävyysurheilun pariin.
– Oli paljon tekemistä ja puuhaa, ei passivoiduttu. Kaikkihan masentuu jos vain istutaan sisällä, pohdiskelee Sara Lappalainen, joka miettii miten hänenlaisensa kulttuuri eroaa siitä että 15-vuotiaaksi asti vain pelaa pleikkaa kotona. Se ei taida kasvattaa sinua vahvaksi ihmiseksi, hän sanoo hiljaa ääneen.
Viime syksynä Sara Kuivisto meni naimisiin toisen Akilleen tähden, alunperin oululaisen Olli Lappalaisen kanssa. Jääpallomaalivahdiksi usein joudutaan, mutta Olli nimenomaan halusi lapsena maalivahdiksi, hymyilee Sara.
Jääpallo ja diplomi-insinööriys toi vuosia sitten Ollin Porvooseen, jossa hänestä pelaajauransa aikana tuli eräs kaikkein suosituimmista ihmisistä koko urheilu-Porvoossa.
– Olen aina ollut kiitollinen äidille ja isälle siitä että ovat antaneet juoksun olla ihan puhtaasti mun oma juttuni, sellainen juttu jonka takia olen itse soittanut puheluita tärkeille ihmisille, sanoo Sara. Vanhempien tuki on samalla aina ollut hyvin vahvaa.
Ei Epoon kylä taida lähteä lapsestaan
Mikä on jäänyt vanhasta Epoosta mieleen, siitä kaikesta joka ei enää ole samanlaista? Saran monet vastaukset ja lapsuudenmuistot pyörivät vanhan kunnalliskodin alueella, sillä, josta ei enää ole kovinkaan paljon jäljellä.
– Se valkoinen talo joka on jätetty kilpailukeskuksen alueelle, siinä oli ennen kanttiini. Sen edessä on valtavan iso kirsikkapuu, sekin seisoo siinä edelleen. Sen alla oli portti meidän päiväkodin pihalle, hän kertoo. Esikoulu oli muuten myös lähistöllä, punaisessa rakennuksessa.
Ja yhtäkkiä Sara Lappalaiselle tulee mieleen ne isot vanhat ladot, jotka vielä ovat pystyssä Jukola-alueella. Ladot tarjosivat jännitystä.
– Ne olivat ihan kammottavia, kuin suoraan jostain kauhuleffasta. Vanhoja sairaalasänklyjä… huu… ja sellaista, hän muistelee aika vakavalla ilmeellä aikoja parinkymmenen vuoden takaa.
Kaikenlaista löytyi. Elämyksiä, ulkona. Kymmenisen kilometriä Porvoon keskustasta, jossa perheen konditoria sijaitsee.
– Äiti ja isä asuvat Epoossa edelleen. Siskoni ja hänen miehensä rakensivat talon Epoon kylään. Ei sitä tiedä palaanko itsekin vielä takaisin Epooseen. Voisi siellä ihan hyvin asua, harkitsee Sara.
Urheilulajeihin suhtaudutaan aina rakkaudella
Porvoon seudun ja kaupungin urheilukulttuuri käy usein huippujuoksijan mielessä. Se kun on pysynyt laajana mutta aika omanlaisena. Hän luettelee jääpallon, pyöräilylajit ja muut, ja lisää että toivottavasti nyt ymmärretään mitkä ovat ne aina tärkeät lajit ja uskalletaan satsata myös niihin.
– Pelkään että taas unohdetaan se jääpallohalli, sanoo Sara Lappalainen, ja jatkaa yleisurheilun taistelusta: tämän kokoisessa yleisurheilukaupungissa sekin ettei vieläkään ole katon alla varsinaista vetosuoraa talvella tuntuu aina jotenkin oudolta.
Historiallisen hyvä keskimatkojen juoksija on kasvanut vahvaksi ihmiseksi. Viime vuosien täysin epätodennäköisetkin vastoinkäymiset (suolistoloinen, tekninen laitevika ja muut tapahtumasarjat) eivät ole häntä pysäyttäneet.
Jukolasta hän vielä sanoo tuntuneen uskomattoman hienolta kun OK Trianille aikanaan Jukola myönnettiin. Näin massiivinen tapahtuma, hänen pienessä kotikylässään. Sara kertoo myös kokeneensa että kyläläiset ovat pääsääntöisesti aivan innoissaan. Käsittämättömän iso tapahtuma.
– Toivon että olen sinä viikonloppuna kotimaisemissa!
Teksti ja kuvat: Leif Lampenius