Suomen suunnistusmaajoukkueen nykyinen valmentaja, ranskalainen Thierry Gueorgiou, saavutti maajoukkuesuunnistajan urallaan 14 maailmanmestaruutta, sekä muun muassa seuratasolla Kalevan Rastin väreissä viisi Jukolan viestin ja neljä Tiomila-viestin voittoa. Palaamme hetkeksi ajassa taaksepäin ja kysymme, millaista on kokea Jukolan viesti mestarin silmin?
Mitä Jukolan viestin voitto merkitsee sinulle? Ehkä se merkitsee eri asioita voiton hetkellä kuin vuosia myöhemmin?
Olen koko eliittiurani juossut suomalaisessa seurassa, Kalevan rastissa, joten aika nopeasti tutustuin tähän legendaariseen viestiin ja siihen, mitä se merkitsee jokaiselle suomalaiselle. Varsinkin kun ensimmäisenä vuonna 2000, jolloin juoksin tuossa seurassa, olimme järjestäjiä, sain todella nähdä tämän jättimäisen tapahtuman kulissien takana.
Minulle Jukolan viesti oli heti MM-kisojen jälkeen arvostetuin kilpailu, jonka voitin, ja olen nauttinut erityisesti viimeisestä valmisteluviikosta, kun joukkue kokoontui. Se oli toveruutta parhaimmillaan kohti samaa päämäärää ja kaikki voittomme merkitsevät minulle edelleen paljon.
On vaikea eläytyä siihen, millaista on ”juosta jonkun toisen suunnistuskengissä”. Vielä vaikeampi on ulkopuolisen tietää, millaista on kamppailla Jukolan voitosta. Olet kuitenkin ollut mukana monissa voitokkaissa kilpailuissa – onko mahdollista kertoa meille, mitä olet oppinut ankkurina juoksemisesta Jukola-urasi aikana?
On lyömätön tunne herätä kahdelta aamulla, nauttia aamupala hyvin rauhallisessa mökissä ja valmistautua viimeistelemään kuuden muun juoksijan työ. Sillä hetkellä tuntee olevansa missiossa. Se on outo sekoitus jännitystä, iloa, pelkoa ja kysymysmerkkejä. Vuosien kokemusten myötä tuli helpommaksi ja helpommaksi olla noissa tilanteissa, ja vaikka ympäristö muuttuikin joka vuosi, kyse oli paljon siitä, että toistetaan sitä, mitä oli harjoitellut joka viikko treeneissä, ja miksi se voitetaan tai hävitään kaukana silminnäkijöistä, valmistautumisen aikana.
Mitä muuta ankkuri miettii kuin suunnistuksen teknistä puolta ja omaa kehoaan ja fysiikkaansa ennen kisaa? Onko huippusuunnistajan strategisessa työkalupakissa jotain sellaista, jota ei paljasteta muille? Millaisia asioita ne voisivat olla?
Tavallaan minulle oli paljon helpompi juosta Jukolan viimeinen osuus kuin kenellekään suomalaiselle, sillä vaikka minulle oli erittäin tärkeää auttaa joukkuetta, ei viestin historia kuormittanut minua ylivoimaisesti. Tarkoitan, että kun on nuori suomalainen suunnistaja, voi vain kuvitella niitä lukuisia tarinoita Jukolasta, tosia tai kuviteltuja, joita on kuullut saunassa. Varmasti tunnepuoli on vielä haastavampi käsitellä. Siksi sanoisin, että henkinen valmistautuminen on tärkeintä. Kun johtaa ja tulee metsän osiin, joissa käydään ensimmäistä kertaa viestin aikana, ja ruoho on vielä korkealla ja märkää, on mahdotonta olla ajattelematta, että johtaa maailman suurinta viestiä. Tarkoitan, että se ei todellakaan ole neutraali tunne. Sinulla on oltava vahvat rutiinit, jotta ”pysyt hengissä” näissä tilanteissa. Mutta kaikki viestit eivät kehity samalla tavalla, ja on erilaisia skenaarioita; jahtaat tai joudut takaa-ajetuksi. Monet viimeisen osuuden juoksijat puhuvat vain kisan viimeisistä metreistä, mutta sitä ennen on 80 min. pitkä kisa juostavana. Ja minä ainakin valmistauduin aina vahvaan avaukseen, sillä kisan ensimmäiset 30 min. loivat aina mahdollisuuksia, joten lämmittelyni oli aika intensiivistä – eikä ole luonnollista tehdä sitä aamuviideltä.
Millaista on juosta Jukolan maaliin kisakuulutuksen saattelemana, kokea katsojien reaktiot ja kohdata omat joukkuetoverit?
Varmasti yksi parhaista tunteista huippusuunnistusurallani ja jotain, minkä muistan ikuisesti. Tietenkin kun se päättyy tiukkaan loppukiriin, kuten vuosina 2004 ja 2014, kaikki on sumeampaa, koska keskittyminen on korkealla omassa toiminnassa aivan loppuun asti. Mutta kun aikaa on hieman enemmän, se tekee aamusta todella vuoden nautinnollisimman!
Teksti: Markku Sormunen
Kuva: Mika Ilomäki (SSL)