Aloitin suunnistuksen Asikkalan Raikkaan oravapolkukoulussa kahdeksanvuotiaana pikkuvintiönä. Kartta ja kompassi eivät kiinnostaneet alussa juuri ollenkaan, vaan pääasia oli juosta niin lujaa kuin kintuista irtosi päästämättä irti siimarin (lapsille metsään vedetty nauha, josta voi tehdä oikoja) turvallisesta johdatuksesta. Suunnistus oli yhtä metsässä juoksemisen riemua. Kovin hyvin en pärjännyt, koska oikomalla olisi säästänyt paljon aikaa.
10-sarjan jälkeen siirryin muiden tapaan tukireitille, jossa siimari ei enää vienytkään suoraan rastille, vaan oli jo osattava ja uskallettava sukeltaa metsän puolelle leimaamaan. Tämä oli mahdottoman jännittävä paikka. Kävikin niin, että alussa tulin muutaman kerran itkien pois metsästä, koska en kerta kaikkiaan uskaltanut lähteä pois polulta tai siimarilta etsimään rastia. Iskän kanssa lähdettiinkin sitten yhdessä uudestaan katsomaan, miten ne rastit olisivat voineet löytyä ja pikku hiljaa rohkeus kasvoi. Pakko silti myöntää, että pelkäsin eksymistä ja luotin todella vähän omiin taitoihini vielä 16-sarjaan saakka. Onkin melkoisen uskomatonta, että minä, tuleva maailmanmestari, suunnistin vielä neljätoistavuotiaanakin mielelläni B-sarjassa, jossa oli tarjolla vauhdikkaammat ja helpommat radat ilman eksymisen vaaraa. Juoksuvauhtihan oli aina kohdallaan, mutta jos lajissamme on suunta hukassa, niin siitä on jopa enemmän haittaa. Kaikki eivät siis ole seppiä syntyessään, vaan kypsyminen voi viedä enemmänkin aikaa. Se on hyvä muistaa aina lasten urheiluharrastusten kanssa touhutessa.
Metsään eksymisen vaarassa on jotakin absurdia. Ensinnäkin Suomessa on harvoja metsäalueita, joita ei halkoisi metsätiet ja asuinalueet, joten melko päättömänä saa juosta, jos aikoo päästä lopullisesti kadoksiin. Toisekseen pelko siitä, että karhu tai susi tulee ja syö on sekin tilastollisestikin hyvin epätodennäköistä, suoranainen lottovoitto. Viimeisen 20 vuoden aikana karhu on tappanut yhden ihmisen ja susi ei yhtään. Asfalttiviidakossa vaaroja sen sijaan löytyy paljon enemmän. Silti metsä pelottaa monia. Itse olen vuosien varrella oppinut tuntemaan oloni turvalliseksi ja kotoisaksi metsän siimeksessä. Ainoastaan yösuunnistus nostaa primitiiviset tunteet pintaan. Jos lamppu sammuu pimeässä metsässä, olet todellakin yksin, säkki päässä etsimässä valoa. Onneksi varalampun voi aina ottaa mukaan.
Jukolan viestiin ensimmäistä kertaa osallistuvia jännittää aivan varmasti se, löytääkö metsästä pois ja kuinka ylipäätään voi selvittää huippusuunnistajille suunnatuilta radoilta takaisin kisakeskukseen. Jukola on kuitenkin varmasti sellainen areena, jossa ensikertalaisellakaan ei ole mitään hätää. Kanssajuoksijoita riittää ja pimeydestäkin huolimatta metsä on valaistu otsalamppujen valoilla. Siinä vaiheessa, jos ei ole ketään nähnyt puoleen tuntiin, kannattaa ehkä tarkistaa kartasta sijainti ja kompassista suunta, sillä pääasiassa metsässä edetään torikokouksia pidellen lukuun ottamatta tietenkin kärjen kiihkeää kamppailua, missä pyritään eroon kilpakumppaneista.
Jukolasta ja Venloista selviää siis läpi käymättä edes treenaamassa, mutta suosittelen kuitenkin tutustumaan karttamerkkeihin ja lajin saloihin kuntorasteilla. Saatat jopa jäädä koukkuun! Iltarasteja/kuntosuunnistuksiahan järjestetään lähes joka paikkakunnalla, joten valinnanvaraa riittää (Tsekkaa valikoimaa mm. täältä: https://kunto.suunnistus.fi/). Jukolakouluunkin (./jukola-koulu/)pääset jälleen keväällä mukaan. Ratoja on kaikentasoisia, joten aloittelijallakaan ei ole mitään hätää. Lupaan sen.
Minna Kauppi
Lahti-Hollola Jukolassa mukana niin markkinoinnissa, viestinnässä kuin koeajoissa.