Aloitan Lahti-Hollola Jukolan blogistina suoraan kesän kuumimpien festareiden jälkeen näin suurimmasta krapulasta toivuttuani ja nyt en puhu mistään juhannuskrapulasta, vaan kesän kauneimmasta: Jukolasta. Lupaan kirjoitella tänne silloin tällöin, sillä aikani vie tällä hetkellä kohta viisikuinen poika, joka nukkuu päiväuniaan lähinnä liikkuvissa kärryissä ja sisätiloissa maksimissaan tunnin pätkissä. Toisin sanoen oma aika ja ajattelu jäävät melko vähiin. Mutta koska entinen ammattini on nykyinen harrastukseni ja olen sekaantunut myös vahvasti omaan Jukolaamme, yritän parhaani, jotta löytäisin näppäimistöstä oikeita kirjaimia oikeassa järjestyksessä aina silloin tällöin.
Joensuu-Jukola oli ensimmäinen Jukolani kuntosuunnistajana ja äitinä. Koska olin edellisenä kesänä loukannut sekä polveni että nilkkani ennen h-hetkeä, jättäydyin pikkuhiljaa kasvavan mahani kanssa mielelläni kannustajan rooliin. Liikunta jäi viime vuonna melko vähiin ja koenkin, että nyt Joensuussa Lahden Suunnistajien väreihin pukeutui enemminkin ammattimainen maitotankki kuin suunnistuskone.
Koska monia varmasti kiinnostaa harjoitustaustani, niin valotan sitä hetken. Poikamme syntyi aivan tammikuun lopussa. Aloin pikku hiljaa juoksemaan lenkkejä suunnilleen puolitoista kuukautta synnytyksen jälkeen. En halunnut riskeerata mitään, eikä mitään tavoitteita ollut ja koska takana oli jo yli puolen vuoden juoksutauko, otin hommat rauhallisesti. Kärryily on kuitenkin ollut lähes päivittäistä ja useimpina päivinä olen vähintäänkin kävellyt myös iltapäivällä, jotta minimies varmasti ottaa nokosensa. Juoksua on tullut sellaiset 6h/vko, mutta hyötyliikuntaa tämän lisäksi melko roima annos.
Ns. kehittävät harjoitukset perustuivat siihen, että iltarasteilla päätin aina juosta kaikki mäet ja yleensä kerran viikossa juoksin myös kaikki mäet kärräillessäni Salppurin hurjilla rinteillä. Myöskin painovastus on kasvanut joka kuukausi sellaisen kilon verran kärryn puolella, toisella puolella tilanne on lipunut maltillisesti toiseen suuntaan. Lihaskuntoharjoittelu on jäänyt vähiin sen jälkeen, kun vatsalihakseni olivat hyvin palautuneet, koska en ole koskaan pitänyt voimatreeneistä ja nyt motivaatio niiden tekemiseen on kortilla. Kärrylenkkeily tuntuu melkoisen hidastuttavalta puuhalta, joten nopeita soluja olen yrittänyt herätellä henkiin juoksutekniikan ja kiihdytysten yhdistelmillä lähes viikoittain.
Peruskuntoni on siis viime vuoden työkiireiden ja mahankasvatuksen aiheuttaman liikunnan vähyyden jälkeen noussut näin kesäksi jo melkoisen hyvälle tasolle, mutta kuvailisin itseäni lähinnä hyvin liikkuneeksi, mutten hyvin treenanneeksi. Näillä kahdella on omassa päässäni hirmuisen suuri ero ja onhan se ero suuri myös käytännössä, koska joskus 6h treeniviikko olisi ollut lähinnä lepoviikko.
Tiistaina, neljä päivää ennen Venlojen viestiä, tein kunnostani analyysin vetoharjoituksen pohjalta. Kyllä! Tein edeltävinä viikkoina kahdesti pururadalla 4×1200-1300m vetoa, jotta pystyisin joten kuten selviytymään reilun kasin ankkuriosuudesta, joka minulle armollisesti tänäkin vuonna suotiin. Kovia suunnistusharjoituksia oli keväällä taustalla 2 keskimatkan kisaa ja partiokisa. Iltarasteilla en ole saanut itseäni kiusattua koviin vauhteihin.
Tilanneanalyysi oli seuraavanlainen:
Juoksuvauhti niissä reilun tonnin vedoissa, loivasti kumpuilevassa maastossa, n. 3.45. Arvioin, että hävisin huippu-urheilijaminälle ehkä 30s. matkavauhdissa polulla.
Painokiloja Harpatinvaaran rinteitä pitkin raahattavana olisi sellaiset 6 enemmän kuin optimitilassa. Ja niin kuuluukin olla 😉
Henkinen tila. Pätkittäin nukkuva poika aiheuttaa välillä aivottomuutta, mutta toisaalta harvoin suunnistaminen merkitsee hyvää tekemisen nälkää.
Suunnistussujuvuus mahdollisesti hiukan heikompaa, sillä suunnistuskertoja on keväälle mahtunut noin kymmenen. Toisaalta paineettomassa tilassa ja hitaammalla vauhdilla saattaisi olla mahdollista vetää jopa puhtaammin.
Lopputulemani oli, että voisin olla tyytyväinen, jos jäisin parhaalle ankkurille noin 45 sekuntia kilometrillä. Vaikken mikään analyyttinen ihminen olekaan, niin tämä spekulointi osui enemmän kuin lähelle totuutta, sillä maailman ykkönen, Tove Alexandersson, nakutti latunsa 5.59 minua kovempaa. Sen verran kurkkasin väliaikoja, että virheitäkin teimme suunnilleen saman verran, eli entinen huipputasoni mittari liikkui juuri siellä, missä sen oletinkin kiitävän.
Itse kisa ei jännittänyt ollenkaan. Yritin verrytellä muutaman metrin siskoni kanssa, mutten halunnut liikoja kuluttaa voimia ennen pitkää latua. Alkusuoralle kirmatessani juoksu tuntui onneksi ihan juoksulta, mutta päätin pitää kaasupolkimen vakaassa asennossa, koska tiesin, että keulimaan on turha ruveta. En missään vaiheessa uskaltanut katsoa, millainen koko rata oli, vaan etenin rasti rastilta melko sujuvasti suunnistaen. Muutaman kerran rupesin miettimään, miten minimies pärjäisi ja suostuisiko hän juomaan taaskaan pullosta, mutta samassa päätin visusti kääntää ajatukset takaisin metsään, koska muutoinhan en pääsisi sieltä milloinkaan pois.
Mitään isompaa virhettä en oikeastaan tehnyt ennen ns. loppulenkkiä. Yhden huonon reitinvalinnan otin, kun turhauduin edessäni mönkivään naislaumaan. Loppulenkillä varmaan alkoi tossu painamaan ja ajatus hämärtymään ja otin suoran reitinvalinnan, vaikka olin jo ajatellut kiertää ässänä pitkin polkua. Ajauduin rinteeseen liian ylhäälle ja kaartelu kesti varmaankin minuutin verran.
Sain suunnistaa viimeisiä välejä lukuun ottamatta itsenäisesti ja nautin siitä, että jaksoin lähes samalla temmolla maaliin saakka. Mitään jakoa ei ollut kiristää lopussa, vaikka edessä olisi ollut saalistettava selkä. Ennen olisin hyökännyt sellaisen haasteen kimppuun kuola suupielistä valuen. On erikoista huomata, miten pieni poika on ajanut urheilussa menestymisestä ohi. Tavallaan huomasin kilpailijaminäni heräävän niin, etten edelleenkään halunnut, että kukaan voisi roikkua kannoillani, mutta muuten lähinnä nautiskelin omaan tahtiin.
Sekä seuramme miehet että naiset ottivat vuosikymmeniin parhaat sijoitukset viesteistä, joten on hienoa päästä näistä asemista järjestämään kesän kauneinta tapahtumaa ensi vuonna omilla kulmilla, Hälvälän vaativissa supikoissa. Sen verran olemme koeajaneet tulevia ratoja, että suosittelen nöyrää kartanlukua myös ensi vuonna. Sitä ennen kannattaa etsiä sopivia välitavoitteita. Itse etsin juuri nyt kivoja suunnistus- ja juoksukisoja, joihin motivoituisin tekemään hiukan kehittäviäkin treenejä. Lähtöaika ja numerolappu tekevät ihmeitä suurimman kilpailuvietin unohtaneelle mamma-aivoillekin. Aistit ovat automaattisesti valppaampina ja keho valmiimpana iskemään tulta.
Kisareitti ja tulokset tutkailtavaksi.
Vaunuissa on paras personal trainer.
Minna Kauppi
Lahti-Hollola Jukolassa mukana niin markkinoinnissa, viestinnässä kuin koeajoissa.