Viesti on monella tavalla mielenkiintoinen asia. Jo sanana siihen tiivistyy kaksi merkitystä. Viestihän on sanoma, jonka ihminen haluaa saada toiselle perille. Urheilussa puolestaan viesti on kilpailumuoto, jossa joukkueet kilpaileva toisiaan vastaan. Uskon silti, että viestikilpailunkin alkuperäinen ydin on sanoman perille vieminen. Vaikka viestikapula tai kartan siirtäminen toiselle eivät ehkä tästä puolesta samalla tavalla muistutakaan, niin sitäkin kannattaisi varmasti jokaisen joukkueen miettiä. Haluammeko viestissä viestiä sitä, että oma joukkueemme on ylivertainen vai onko kaiken takana syvempi ydin? Itse en tätä puolta suoranaisesti urani aikana pohtinut, mutta näin aidan toisella puolella ehtii joskus syventyä asioihin tarkemmin ja eri näkökulmasta.
Tämä ajatus nousi mieleeni, koska tätä blogia kirjoittaessani olen juuri matkalla entisen MM-kultajoukkueeni kanssa olympialaisten jälkipeleihin, Korea tunnissa –ohjelmaan. Fincken Anni-Maijaa, Rantasen Merjaa ja minua on pyydetty paikalle, sillä olemme suunnistuksen viimeinen kultajoukkue MM-tasolla ja Koreassa on juuri hiihdetty viestit kohtalaisella tuloksella (2×4.). Me tyttöjen kanssa tiedämme jotakin siitä, millaista on juosta kovan paineen alla kartan kanssa ja puhaltaa yhteistä tuulta, jotta Suomen lippu voisi nousta liehumaan korkeimmalle paikalle.
Maajoukkueviestit olivat useimmiten omalla kohdallani pitkän kisaviikon viimeinen voimannäyttö. Välillä olin jo juossut karsintoineen kuusi starttia lähes joka päivä ja viestissä minua odotti kunnosta ja tahtotilasta riippumatta ankkuriosuus. Osuus, jolla lopulliset sijoitukset ratkaistaan. Seuraviesteissä joukkueen kokoonpano oli ollut kohtalaisen muuttumaton vuosikausia ja yhteinen tavoite oli nimenomaan Venlojen vieastissä, mutta MM-kisoissa viestijoukkuetta väännettiin usein viimeiseen starttiin asti, sillä viivalle haluttiin tuorein ja terävin joukkue.
Viesteissä esiin nostetaan usein yhteishenki. Se, että toimitaan yhdessä, joukkueena. MM-tasolla tämän yhteishengen kohottamiseen ei kuitenkaan jäänyt useinkaan hirveästi aikaa. Yksilömatkat ovat yksilöurheilussa päätavoite ja viestissä pistetään peliin kaikkia se, mitä vielä repusta löytyy. Se onkin mielenkiintoista, että lähes aina jo viestiurheilun syvä olemus herätti yhteisen joukkuehengen. Samassa joukkueessa saattoi olla ihmisiä, joiden kanssa ei oltu ystäviä, mutta kun viestijoukkue oli valittu, niin tahtotila nivoi joukkueen yhteen. Missään muualla en ole kokenut vastaavaa tunnetta. Yhteinen lippu ja maali sivuuttivat toissijaiset seikat.
Joskus olen yrittänyt kieltäytyä viestistä. Olen tuntenut oloni fyysisesti jo niin väsyneeksi ja henkisestikin niin heikoksi, että minut on täytynyt lähes pakottaa viivalle. Ranskan kultajoukkueessamme, jonka kanssa olen siis juuri menossa telkkariin höpöttämään, oli siinä tilanteessa, etten uskonut ollenkaan mahdollisuuksiini ankkurina. Olin alkukesästä sairastanut keuhkokuumeen, josta toipumiseen meni reilusti yli kuukausi. Kuntoni oli melko puutteellinen ja osumatarkkuuteni Ranskan supervaativilla radoilla ihan mitä sattuu. Pitkällä matkallahan en edes löytänyt ykköstä, keskarilla hävisin mitalin vain muutamalla sekunnilla, mutta sillä ei ollut merkitystä, koska fiilikseni oli fyysisesti niin huono. Silloin inulle kelpasi vain voitto. Ranskan viesti on tarina erikseen, mutta voin kertoa, että sitä ei voitettu ylivoimaisella taidolla, eikä ylivoimaisella fysiikalla, vaan sillä, että lopussa herätin itseni voittajataistelijan, joka tahtoi tulla maaliin ensimmäisenä aikaisemmin kuin muut. Joka halusi, että joukkueemme voittaa.
Mistä hyvä viestijoukkue sitten syntyy. Auttaako se, että solmimme samanlaiset rusetit viestiaamuna toisillemme tai laitamme yhteiset tiimikynsilakat. Kyllä, sekin on osa viestijoukkueen luomista, mutta itse uskon, että viestissä on kyse nimenomaan sanomasta. Siitä, että yhdessä voi pystyä uskomattomiin saavutuksiin ja kun jokainen tekee sen, minkä osaa, niin tulos voi olla joukkuettaan kovempi. Viestin henki on se henki, jota Suomi100-juhlavuonna etsimme. Yhdessä, itsensä likoon pistäen ja viimeiseen asti taistellen voimme saavuttaa sellaisia asioita, joihin emme ikinä yksin kykenisi.
Siksi haastankin kaikki epäröijät sanomaan kyllä. Ottakaa Hälvälän haaste vastaan ja lähtekää seikkailuun. Tekosyitä ja esteitä löytyy aina ja ei on helppo ja lyhyt sana, mutta jos sanotte kyllä, löydätte varmasti itsestänne puolia, joita ette tienneet olevankaan. Haastan myös jokaisen joukkueen miettimään viestin syvintä ydintä. Keksikää omalle joukkueellenne oma viesti, niin tärkeä asia, että haluatte saada sen mahdollisimman nopeasti perille.
Pasilasta tervehtien, Minna Kauppi
Viestisuunnistuksen viisinkertainen maailmanmestari ja Venlojen viestin voittaja (Asikkalan Raikas 2007)